Marina lähti Nepon seuraamana kulkemaan lautaa pitkin annettuaan ensin veneen ohjaajalle merkin, että tämä odottaisi. Orridosta ulostullessa avautui eteen vakava maisema, ja se olisi voinut näyttää jylhältäkin siitä, joka ei noussut sinne luolien sisältä. Virta ryntäsi alaspäin loistaen auringon valossa kuin hopealangoista tehty verkko suurine, epäsäännöllisine silmuineen, pauhaten kahden eteenpäin työntyvän, puoleksi paljaan, puoleksi repaleisen, vihreän nurmen peittämän kallionkielekkeen välissä, jotka melkein yhtyivät toisiinsa virran yllä. Marina kiipesi muutamia kääpiömäisiä marjakuusia kohti, jotka mustine lehvineen nuoleksivat Orridon aukossa seisovaa isoa kiveä, mihin kosken jyrinä kuului hillittynä pauhuna. Jalka luisui yhtä mittaa tuolla jyrkällä rinteellä, jonka varjossa kasvava heinä oli alituisen kasteen kostuttamaa. Minkäänlaista polkua ei ollut, vain muutamia jalanjälkiä näkyi punertavassa maassa. Nepo kiipesi vaivalloisesti tarttuen käsin ruohotukkoihin. Vähän matkan päässä Marinasta hän pysähtyi henkäisemään.
— Jääkää sinne, huusi hänelle Marina, — teillä on enemmän rohkeutta pimeässä.
— Nyt en sitten missään tapauksessa pysähdy, sanoi Nepo, — se on varma.
— Pysähtykää!
Nepo pysähtyi synkännäköisenä ja levottomana. Ensin hän oli luullut, että Marina oli halunnut keskustella ilman veneenohjaajan kiusallista läsnäoloa. Nyt hän ei enää ymmärtänyt mitään. Hän oli sydämessään harmistunut Marinaan, mutta siitä huolimatta häneen oli tunkeutunut muutama minuutti sitten uusi tunne, tai paremmin sanoen aistimus.
Pienestä, sametinpehmeästä kädestä, lämpimästä, huohottavasta rinnasta, jota hän oli puristanut, oli hänen vereensä tunkeutunut hänelle hyvin tavaton hämmennys, häneen, jolla oli tapana sanoa olevansa palvelustyttöjen kanssa mies ja hienojen naisten seurassa enkeli.
Hetken molemmat olivat vaiti.
— Te siis tahdotte? kysyi Marina.
— Ah, vastasi Nepo ojentaen käsivartensa.
Uusi äänettömyys.