Hän syleili tätä kiihkeästi useampaan kertaan ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Jumala sinua siunatkoon, kultamuruseni, olit minun sydämeni unelma!
Suuteloista ei tahtonut tulla loppua.
Marina oli vaiti. Edith kysyi Fannyltä, oliko hänen isänsä kotona. Tämä ei tietänyt.
— Ei, rakkaani, sanoi kreivitär irtautuen Marinasta.
— Ei, hän lähti jo hetki sitten muassaan yksi noista kolmesta kuninkaasta vieraalta maalta; ei se aasi, joka tahtoi tänä aamuna näyttää minulle Orridoa, vaan tuo toinen, pitkä, kaljupäinen.
Kreivitär Fosca ei juuri koskaan muistanut ihmisten nimiä, etenkin jos hän tunsi heitä vain vähän aikaa. Hän puhui aina siitä, jolla on pitkä nenä tai vino suu tai silmälasit.
Päästyään vapaaksi kreivittären syleilystä Marina sanoi hätäisen »näkemiin» ja laskeutui alas Fannyn kanssa.
Hänen Ylhäisyytensä tarttui Edithin käsivarteen ja alkoi laskeutua hitaasti jutellen hänen kanssaan ja yhtä mittaa pysähtyen ja peläten putoavansa.
— Mikä enkeli tuo Marina! Mikä tunteen voima, mikä kyky! Varovasti, rakkaani, varovasti! Ja kuinka kaunis! Hetkinen, aarteeni! Enhän minä ole sellainen hyppynukke kuin te. Niin, mitä te sanotte? Ette tiedä? Eikö tuo veitikka ole sanonut teille mitään? Ei sanaakaan? Kuinka hienotunteinen! Oh, jumalani, minä putoan, rakas lapsi. Varovasti! Sanopa, aarteeni, oliko hän hyvällä tuulella tullessanne alas noilta kirotuilta vuorilta?