Edith ymmärsi aina huonosti kreivittären puhetta. Nyt hän ei ymmärtänyt suorastaan mitään.
— Autuas, eikö totta? alkoi taas kreivitär. — Autuas, tyttöparka? Niin, kyllä minä näin. Onko tämä viimeinen porras? Liikutettu, sieluni! Jumalan nimessä, vihdoin olemme alhaalla!
He kulkivat pihan poikki Ricon opastamina.
Lyhdyn pitkät ja hoikat säteet kulkivat hoiperrellen valkealla hiekalla, hypähtelivät ylös ja levenivät arumien isoille, samettimaisille lehdille, kimaltelivat hetken suihkulähteen helmissä ja jalokivissä, jotka kertoivat kertomistaan vanhaa, yksitoikkoista, haikeamielistä tarinaansa.
Palatsin vieressä kreivitär pysähtyi, veti Edithin luokseen ja sanoi hiljaa:
— Ooh, yhtä kaikki, minä sanon sen teille! Olen jo ymmärtänyt, että olette koko vekkuli ja tiedätte kaiken. Marina menee naimisiin poikani kanssa!
Siinä samassa heikko ääni huusi ylhäältä:
— Teidän Ylhäisyytenne!
— Kuka se on? Mikä on hätänä? kysyi kreivitär kääntyen katsomaan taakseen.
— Olen Momolo, Teidän Ylhäisyytenne!