Sitten hän luki rouva de Bellan kirjelapun.
Hän ei löytänyt enää edellisiä tunnelmiaan. Kaikkea muuta! Giulia oli päässyt selville Corrado Sillan jäljistä, oli kirjoittanut heti, ja kirje oli saapunut vähän sen jälkeen kuin hän, Marina, oli luvannut naida Nepon. Entä sitten? Oliko siinä kohtalon sormi, niinkuin hän aluksi oli luullut? Hän tiesi, että Silla oli Milanossa ja tunsi tämän asunnon. Mikä ihme! Sen hän olisi saanut joka tapauksessa tietää Edithiltä muutaman päivän perästä. Mutta oliko siinä pienintä vihjaustakaan, että Silla aikaisemmin tai myöhemmin palaisi takaisin palatsiin? Ei ollut. No niin? Mitä tämän epätietoisen kohtalon toimeton odotteleminen voi hyödyttää?
Hänen ajatuksensa pysähtyivät tähän kysymykseen ja haihtuivat yht'äkkiä jättäen jälkeensä äärettömän tyhjyyden tunteen. Kaikki hänen aistinsa pingoittuivat vaistomaiseen jonkin merkin, jonkin esineiden äänen odotukseen vastaukseksi tehtyyn kysymykseen. Kaukaa kuului oven kumea kolahdus, sitten oli kaikki hiljaa. Ei atomikaan liikkunut yön raskaassa hiljaisuudessa. Tummat seinät eivät puhuneet enää Marinalle, eivät myöskään esineet huoneen hämärässä, sulkeutuneina painavaan liikkumattomuuteensa. Himmeät välkkeet katselivat häntä ilmeettöminä kuin aaveiden silmät kiiltävän järven salaisista syvyyksistä. Äkkiä hänen ajatuksensa heräsi taas ja hänen sydämensä kutistui kokoon.
Hän näki itsensä nousemassa matkavaunuihin Nepo Salvadorin rinnalla, kuuli piiskan läimäyksen, joka hajoitti kaikki hänen tyhmät mielikuvansa, tunsi vaunujen nykäyksen ja Nepon himokkaat käsivarret. Silloin hän nousi inhon voimistamana; se ei ollut mahdollista, Nepon syliin hän ei milloinkaan vaipuisi, olkoon tuo narri sitten hänen aviomiehensä tai ei! Mutta tämä ajatus toi mukanaan toisen.
Hän oli sulkenut kirjeen salkkuun ja mennyt panemaan aamuvaippansa matalalle istuimelle peilipöydän eteen. Siihen hän vaipui istumaan ja katsoi vaistomaisesti kuvaansa peilistä, jota kaksi kultahaaraista kynttilää valaisi molemmin puolin. Hän katseli itseään tuosta puhtaasta kuvastimesta, kynttilän valon langetessa ylhäältä hänen hiuksilleen, hartioilleen, rinnalleen; se näytti paljastavan hekumallisen merenneidon puhtaassa ja syvässä vedessä. Kiiltäväin hiusten alla kumartuivat läpikuultavan varjon verhoamat kasvot, leuka nojasi kättä vastaan, joka oli käsivartta paljon valkoisempi, niin että sitä tuskin erotti rinnan kullalle vivahtavasta puhtoisuudesta ja pitsien kuohuista, jotka ympäröivät tuota alastomuutta. Hartiat eivät muistuttaneet ollenkaan Palman aatelisnaisen mahtavia hartioita. Kuitenkaan niissä ei huomannut merkkiäkään laihuudesta, ja niiden hennossa sulossa ja ääriviivojen muodossa oli jotakin haurasta, jonkinlainen ylpeyden ja älykkyyden henki, joka loisti myöskin suurissa, vaaleansinisissä silmissä ja kevyesti rintaa vastaan painuneissa kasvoissa. Eivät koskaan, koskaan vielä rakastajan huulet olleet koskettaneet noita kasvoja! Väristen kuvitteli Marina silloin, että eräs, jonka kasvot hän oli nähnyt viimeksi salamain välkkeessä, saapuisi kuumeisen ja pimeän yön halki kaukaa maan kiihkeiden äänien ja oman toivonsa humaltamana, lähestyisi lähestymistään ja yön varjoja mykempänä astuisi palatsin aukenevista ovista sisälle, nousisi haparoiden portaita, työntäisi hänen ovensa auki…
Hän kohosi seisoalleen nimettömän ahdistuksen tukahduttamana, veti pitkään henkeään löytääkseen viihdytystä, mutta lämmin, tuoksuava ilma oli kuin tulta. Hän rakasti, rakasti ja kutsui häntä puristaakseen hänet käsivarsiensa väliin! Kiihkeänä hän puhalsi kynttilät sammuksiin, vajosi polvilleen tuolinsa viereen, syleili sen selkämystä ja pusertaen kasvonsa sitä vastaan puri sitä hampaillaan.
Siinä hän lepäsi pitkän hetken aivan liikkumattomana, vain hartiat kohoilivat taajaan ja ankarasti nytkähdellen. Vihdoin hän nousi synkkänä ja mietteissään.
Miks'ei hän ollut pidättänyt Sillaa kuultuaan tuon peloittavan nimen?
Miksi, vaikka olikin sillä hetkellä kadottanut kyvyn liikkua, tuntea ja tahtoa, miksi hän ei ollut kuitenkin jo samana yönä hyökännyt umpimähkään intohimonsa vaiston ohjaamana purren perään, hänen luokseen, jota hän ilman pienintäkään epäilyä oli raivostaan ja harmistaan huolimatta rakastanut jo heti ensi näkemältä, joka oli pusertanut häntä rintaansa vastaan sanoen häntä Ceciliaksi. Eikö täten täyttynyt käsikirjoituksen ennustus, että häntä rakastettaisiin tämännimisenä? Miks'ei rientää etsimään häntä heti paikalla? Minkä tähden tämä ilveily Nepo Salvadorin kanssa?
Siinä oli kyllä syynsä, syy, jota Marina ei saanut pitkäksi aikaan mielestään.