— Minun tyttäreni luulee, jatkoi hän puoliääneen, — että minä poltan kaksi sikaria päivässä… Ooh, uh, sehän olisi hulluutta. Minä kerään rahaa viidessä kuukaudessa kaksikymmentä liiraa! Se on jo jotakin. Vai mitä? Ei hullumpaa. Oletteko jo kirjoittanut? Aasi.. aasi.. aasi… Missä tuo aasi nyt on? Aasi on laiha.
— Der Esel ist mager.
— Kirjoittakaa. Tämä on viimeinen lause, se on syvämietteinen. No niin, minä tahdon antaa pienen lahjan…
Steinegge osoitti peukalollaan ovea takanaan.
-— Teidän pitää neuvoa minua. Te olette hyvin hieno nuori mies.
Silla hymyili. Koko hänen hienoutensa loisti yhdessä ainoassa kravattineulassa; se oli suuri helmi Hollannin ruusukivien ympäröimänä ja hopeaan juotettuna, muisto hänen äidiltään. Hän käytti aina tummia hansikkaita, tummia kravatteja ja tummia pukuja. Mutta hänen olemuksensa teki hienon vaikutuksen ja tusinapuvutkin näyttivät hänen yllään ylhäisiltä. Mutta itse asiassa hänen hihansa kiilsivät kyynärpäistä alaspäin aika lailla, ja takin kauluksessa näkyi eräitä värivivahduksia, jotka eivät ollenkaan olleet hienouden vaatimat.
— Katsokaa, sanoi hän työntäen Steineggen eteen kirjoittamansa paperin.
— Pyydän anteeksi, olen sokea kuin jokin kreivi Rechberg, sanoi Steinegge vetäen esiin silmälasikotelonsa ja naurahtaen. Hän sammutti sikarinsa, pani lasit nenälleen ja luki kulmakarvat kohollaan ja suu auki kuin olisi koettanut katsoa itseään laseista.
Silla tarttui kielioppiin, jonka oli löytänyt eräästä vanhojen kirjojen kaupasta tuomiokirkon lähellä. Silminnähtävästi se oli Itävallan ajoilta kuulunut jollekin iloiselle koulupojalle, joka oli töhrinyt sen täyteen nimiä, vuosilukuja ja kirjoittanut verbien taivutusten ylitse:
Su nell'irto, ineroscioso Alemanno,
Su, Lombardi…