— Eilen illalla?
— Mutta katso toki! sanoi Steinegge ojentaen sen hänelle hiukan kärsimättömin elein, joka ehkä oli ensimmäinen hänen puhuessaan tyttärelleen.
— Ah, teidän kirjanne Eräs Uni! Luen sen mielelläni, se on varma.
Luemme sen yhdessä, isä, lepuuttaaksesi itseäsi Gneististä. Ole hyvä.
Hän ojensi kirjan takaisin sitä selailematta, huomaten kuitenkin omistuksen ja nuo neljä sen alle kirjoitettua riviä, ja ryhtyi taas työhönsä.
— Olen varma, että se on tavattoman kaunis ja että löydämme siitä suurta huvia, sanoi Steinegge tulipunaisena koettaen korvata tyttärensä kylmyyttä.
— Runojako?
— Ei.
— Eikö? Minä luulin teitä runoilijaksi.
— Minkä vuoksi?
— Suokaa anteeksi, rakas ystävä. Steinegge tarttui molemmin käsin nauraen ystävänsä käsivarteen. — Kravattinne vuoksi, joka aina on vinossa. Torinossa annoin tunteja eräälle nuorukaiselle, joka sanoi, että Italiassa runoilijat tunnetaan kravatista. Ettekö runoile?