— En.
— Onko se kertomus?
— On.
— Sitä on varmastikin paljon kiitetty, niin yleisö kuin sanomalehdetkin. Luonnollisestikin se on herättänyt suurta hälinää?
— Niin suurta kuin kivi, joka putoaa kaivoon. Se otettiin jääkylmästi vastaan. Se ei löytänyt ainoatakaan ihmistä, ei edes niiden harvojen joukosta, joille sitä tarjosin, joka olisi vastaanottanut sen kuin jonkun ystävän suositteleman muukalaisen, kunniallisen ja säädyllisen, joka ehkä on vailla nerokkuutta, mutta ei ole ilman sydäntä, sen voin vakuuttaa, ja joka pyytää tulla kuulluksi vain silloin kun tahdotte.
— Onko se mahdollista? Mutta tämä on varmasti kateutta, uskon.
— Ei, ei, ei. On olemassa onnettomia ihmisiä, niinkuin kirjojakin, jotka herättävät vastenmielisyyttä yksinpä kaikkein lempeimmissäkin sydämissä.
— Se on totta, rakas ystäväni, se on totta.
— Minun mielestäni ei kirjailijan pitäisi uskoa sellaista, huomautti
Edith kohottamatta päätään työstään.
Silla oli vaiti.