— Minkä tähden, Edith? kysyi Steinegge.
— Sillä tämä mielipide vie häneltä uskon ja voiman ja estää häntä varmastikin tutkimasta tarkkaan teoksensa vikoja.
— Ei, sanoi Silla. — Jonkin aikaa pysytään lujina; mitä enemmän onni meitä kolhii, sitä enemmän sitä halveksitaan ja tehdään työtä, sitä enemmän koetetaan tyydyttää itseämme ja omaatuntoamme. Haavat melkein kiihoittavat ja antavat intoa; mutta sitten tuntee odottamatta piston ruumiissaan, ja silloin ei ole muu edessä kuin kaatua pää pystyssä armoa rukoilematta.
— Voi olla totta, mutta minä sanoisin, että on varottava kovasti mielikuvitusta ja ettei pidä panna onnen tiliin sitä, mikä ei siihen kuulu. Eikö teistäkin? Eikö ole miehekkäämpää olla uskomatta liiaksi onneen?
— Oo, huudahti Steinegge, — ja kuinka voit olla uskomatta onneen? Olisitko sinä maanpakolainen, melkein köyhä ja yksin vanhan tyhjäntoimittajan kanssa, ellei onnen oikkuja olisi olemassa?
Edithin silmät leimahtivat.
— Isä, sanoi hän.
Tämä ei uskaltanut vakuuttaa sanojaan tosiksi ääneen, mutta myönsi hiljaa nauraen päätään nyökäten.
Edith nousi ja meni hänen luokseen.
— Suokaa anteeksi, herra Silla, sanoi hän kiihkoisasti. — Te olette ystävämme ja otan siis vapauden sanoa isälle pari sanaa. Voitko sinä olla tietämätön sanoi hän sitten kääntyen jälkimmäiseen päin, — ettei minulle ole olemassa suurempaa onnea kuin aina elää sinun kanssasi, yksin sinun kanssasi, rakastaa sinua, palvella sinua, tuntea olevani sinun suojaamasi ja tietää että pidät minusta?