Hän sanoi tämän italiaksi ja jatkoi sitten saksaksi hellää mielenpurkaustaan. Hänen isänsä keskeytti häntä huudahduksin ja elein, löi käsillään Gneistiin ja pöytään, jokainen lihas hänen kurttuisissa kasvoissaan taisteli liikutusta vastaan. Hän oli juuri antautumaisillaan, kun yhdessä silmänräpäyksessä vetäsi kellonsa, huudahti: — Ah, G… odottaa minua! juoksi hakemaan hattunsa, teki komean tervehdyksen Sillalle ja hävisi ovesta. Edith kutsui häntä, mutta ei saanut vastausta, juoksi pidättämään häntä, mutta tämä oli jo ehtinyt portaiden päähän ilman sateenvarjoakin. Edith kävi kalpeaksi ja neuvottomaksi, mutta hillitsi heti paikalla itsensä ja sen sijaan, että olisi palannut takaisin paikalleen ikkunan ääreen, pysähtyi järjestelemään kynttilöitä ja kukkia uunin reunustalla.
— Neiti Edith, alkoi Silla oudolla äänellä.
Edith kääntyi, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Hyvästi.
Silla vaikeni hetken ja sanoi sitten:
— Anteeksi. Varastan teiltä vielä minuutin. Tahdoin vain sanoa, että nyt monen epävarmuuden ja vastenmielisyyden jälkeen alan todella uskoa onnen epäsuosioon.
Edith oli ääneti.
— Voitteko ymmärtää mitä tarkoitan, neiti Edith?
— Herra Silla, te olette isäni ystävä ja siis minunkin ystäväni. En ymmärrä, minkä tähden pidätte minulle tuollaisia puheita. En osaa hyvin teidän kieltänne, mutta jos te tahdotte antaa sanojen tarkoittaa enemmän kuin mitä soveliasta on, niin se ei ole oikein, enkä minä tahdo kuunnella teitä.
Hän sanoi sanat »en tahdo» ylpeän tarmokkaasti ja kiihoittuneesti.
Näytti siltä, kuin hän ei olisi sanonut niitä yksistään vain Sillalle.