Satoi yhä ja tuuli; puiden vihertävät latvat, jotka kohoilivat siellä täällä talojen välissä, heiluivat haikean näköisinä. Kuin hämärän valkea vaate peitti sade taivaanrannan joka puolelta, ja sen alimmasta nurkasta näki jonkin verran synkeää maisemaa. Kaikki oli kuin suuri, intohimoisen surullinen taulu. Mutta Edith ei katsonut eikä nähnyt mitään. Hän etsi viileää, vapaata ilmaa ja pieniä, kylmiä pisaroita, jotka virkistivät kaikkea. Oltuaan siinä pitkän aikaa hän palasi sitten takaisin ja kirjoitti seuraavan kirjeen don Innocenzolle:
»Milanossa huhtikuun 30 p:nä 1865.
Korkeastikunnioitettu herra ja ystävä.
Otamme vastaan ystävällisen kutsunne tulla viettämään muutaman päivän talossanne ja olemme teille siitä kiitollisia! Arvelen, ettei herra kreivi voi loukkaantua, jollemme menekään palatsiin; hänkin tarvinnee lepoa kaiken sen hälinän jälkeen, joka heillä on ollut häiden vuoksi. Ja samoin isäni ja minä tarvitsemme myöskin heti lepoa ja vihreyttä. Suokaa anteeksi huono italiankielen taitoni, en tiedä kuinka ilmaista ajatuksiani. Tahdon sanoa, että tarvitsemme sitä hiljaisuutta ja lepoa, jota löytää vihreillä kedoilla ja joka on omiaan tyynnyttämään eräitä, ei aivan terveitä ajatuksia ja synnyttämään toisia, tuoreita ja yksinkertaisia; näin tarvitsemme mekin puhdasta ilmaa niinkuin puiden lehdet ja nurmi. On melkein varma, että lähdemme ylihuomenna.
Jo jonkin aikaa ei isäni ole tehnyt edistysaskeleita niinkuin toivoin, ja epäilen katkerasti itseäni. Pelkään, etten ole valinnut oikeata tietä ja etten ole osannut käyttää hyväkseni isäni suurta rakkautta minuun; tulee mieleeni, että olisi ehkä ollut parempi jo heti alussa päättäväisesti pyytää, rukoilla, vaatia, enkä varmastikaan olisi kadottanut silloin osaa vaikutusvallastani, niinkuin epäilen nyt kadottaneeni kaikkine varovaisuuksineni, ehkäpä liian turhamaisine varovaisuuksineni, antaessani hänen uskoa, että olen rauhallinen ja tyytyväinen, aivan kuin mikään pilvi ei pimittäisi sieluani.
Katsoin parhaaksi, kunnioitettava ja rakas herra, pyytää neuvoa eräältä vanhalta papilta, jonka luona kävin pääsiäisenä. Hän kehoitti minua kääntymään erikoisesti hartausharjoituksineni Neitsyt Maarian ja monien muiden pyhien puoleen. Uskon nöyrästi, että tämä on hyvää, mutta minun on tarpeen saada tietää, kuinka toimia, kuinka puhua isäni kanssa eri tilaisuuksissa; ja on tärkeätä, etten tee erehdyksiä. Minusta tuntuu, etten voi saada korkeampaa apua, ellen käytä myöskin omaa järkeäni parhaimman kykyni mukaan.
Jumala on suonut minulle jo paljon, koska isäni käy kirkossa ja rukoilee, mutta tämän saavutin jo hyvin pian, aivan alussa. Hän kuuntelee mielellään puhuttavan uskonnollisista asioista, kun väliin yritän, ja näyttää taipuvaiselta uskomaan, mutta jos koskettelen jotakin hartausharjoitusta, johon välttämättä pappikin kuuluu, niin näen, kuinka hän kärsii, kun ei voi ilmaista ankaraa vastenmielisyyttään. Ehkä ensimmäisinä aikoina, ehkäpä vielä nytkin hän voisi voittaa tuon vastenmielisyyden, jos minä pyytäisin, mutta onko minun pyydettävä? Voinko minä saattaa henkeäni kidutukseen? Voisiko tämä todella olla minun tyttärenvelvollisuuteni? Ja tulisiko siitä hyvä, Jumalalle suotuisa hedelmä? Kun ajattelen niitä äärettömiä vääryyksiä ja suuria onnettomuuksia, joita isäni on saanut kärsiä, ja hänen pitkää elämäänsä ihmisten keskuudessa, jotka eivät harrasta sielun kehittämistä, ajattelen hänen rautaista rehellisyyttään, hänen yhä vielä mitä hellintä rakkauttaan äitiäni samoinkuin minua kohtaan ja hänen taas uudestaan herännyttä uskoaan Jumalaan, niin näen hänessä suorastaan pyhän olennon, vaikkakaan hän ei harjoita uskonnollisia menoja niinkuin minä ja monet muut pikkusielut; ja minusta on väärin pakottaa hänet sellaiseen, mitä hänen sydämensä ei vielä kaipaa. Kas tässä sisäiset taisteluni.
Tunnen, kunnioitettava herra, tarvitsevani suuresti teidän elävää sanaanne, jossa on suuri valo ja voima. Ja ennen kaikkea toivon, että isäni viipyisi jonkin aikaa seurassanne. Isäni tuntee todellakin suurta myötätuntoa teitä kohtaan, jota tunnetta on mahdoton selittää hänen toisten mielipiteidensä takia. Tämä on minulle kuin mykkä viittaus erään tien lähtökohdasta.
Pitäisin rehellisyyden puutteena itsessäni, ellen nyt sanoisi Teille, että tarvitsen apuanne oman itsenikin vuoksi.
Te tiedätte millä tavalla ymmärrän velvollisuuteni isääni kohtaan. Ja olen vakuutettu siitä, että niinkuin sen ymmärrän, niin se on. Minun on kuuluttava kokonaan isälleni, jolla ei ole maailmassa ketään muuta ihmistä. Monet vuodet hän on kiertänyt yksin pitkin maailmaa kärsien rasituksia, häväistyksiä ja nälkää, sill'aikaa kuin minä elin Nassaussa rikkaana neitinä lähettämättä hänelle edes tervehdystäkään. Ja korvaukseksi tästä on hänelle kaikki inhimillinen rakkaus sydämessäni liian vähäistä. En osaa nyt ilmaista ajatustani niinkuin tahtoisin, selitän sen Teille paremmin ääneen pienessä, yksinäisessä talossanne viattomien ketojen keskellä.