Sanon vain, että hetkisen on sydämeni ollut heikko ja hauras ja antanut yllättää itsensä, ja henkeni, ponnistellen pakosta ylöspäin, on vieläkin tuskan huumaama, tuskan ja pelon ja jonkinlaisen onnen ja mielihyvän tunteen vallassa saadessani kärsiä edes tuonkaan verran isä-parkani puolesta. Tämä on kaikkea muuta kuin uskonnollinen synnintunnustus, jonka teen Teille, kunnioitettava herra, löytääkseni siinä mieluisen nöyryytyksen ja lohdutuksen, uskoen varmasti, että jumalallisia välähdyksiä on inhimillisissäkin tunnustuksissa, ja myöskin vapautuakseni salaisuuden polttavasta runollisuudesta. Suokaa minulle anteeksi tämä pitkä kirje. Minusta tuntuu kuin teille kirjoittaessani luottamukseni ja toivoni kasvaisivat. Se, mitä näen ja tunnen täällä Italiassa uskonnon alalla, ei ole useinkaan sydämeni mukaista ehkä siksi, että olen kylmä saksalainen luonne. Jos tässä on ylpeyden varjoakaan, niin sanokaa se minulle, se on huonoin taipumukseni. Varmasti olen löytävä sanoistanne sisäisen hopean harvinaisen soinnun, jolle koko sieluni avautuu.
Rukoilkaa Jumalaa puolestamme ja rakastakaa meitä.
E.S.»
Silla astui portaita alas sielussaan katkera, ivantäysi tyyneys itseään kohtaan, kuin olisi hän joka askeleella nauttien polkenut jalkainsa alle yhden noista typeristä haaveistaan, noista järjettömistä mielikuvistaan, joita hän hetki sitten oli kantanut tuonne ylös, polkenut miehekkään ylpeästi, kohottaen otsansa ja sydämensä näkymätöntä vihollista kohden. Myöskin tuolla pihalla ikuinen sade kertasi: itke, mutta häntä ei haluttanut itkeä. Kolmannen kerran petti jo hänen toiveensa rakkauteen, jossa sielun tuskaisen huudon tyynnyttyä olisi tuntenut itsensä voimakkaaksi, puhtaaksi, eikä enää milloinkaan olisi nähnyt edessään pimeässä tuon viimeisen, auttamattoman lankeemuksen synkkää haamua. Kolmannen kerran sanoi Jumala hänelle: Näetkö, kuinka ihanaa se on? Mutta et ole sitä saava. Olisiko hän itkenyt niinkuin lapsi, niinkuin raukka? Ei, ei ikinä! Hänen ylpeytensä ja synkät aavistuksensa eivät sallineet hänen edes ajatellakaan, mitä toiset tässä tapauksessa olisivat tehneet: taistella ja voittaa Edith pitkän ponnistuksen perästä. Että Edith olisi voinut teeskennellä, sitä hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntäkö olisi rakastettu, häntäkö? Mahdotonta, senhän hän hyvin tiesi!
Kadulla muutaman askeleen päässä Steineggein ovelta hän tapasi erään toisen luokan kustantajan, jolle hänet oli muutama päivä sitten esitelty ja suositeltu kirjailijana. Tämä katsoi toisaalle ja kulki ohitse tervehtimättä. Mitä Silla siitä nyt välitti! Hän nykäytti hartioitaan. Tämän hän kyllä jaksoi kestää ja voi halveksia tuota herraa, joka luuli voivansa olla epähieno kirjailijoita kohtaan, joiden kirjoja hän ei halunnut julkaista. Hän ponnistelisi, niin kauan kuin verta riittäisi aivoissa ja sydämessä. Ja sitä hänellä vielä oli paljon, hän oli rikas omistaessaan jänteviä aatteita, hellyyttä ja vihaa. Hänellä olisi vielä paljon sanottavaa totuuden palveluksessa, paljon kauniita ja voimakkaita sivuja, ennenkuin laskeutuisi tuntemattomana ja halveksittuna päivänsä päätyttyä hautaan mukanaan tieto siitä, että oli pysynyt tasa-arvoisena kohtuuttoman Jumalan rinnalla.
Tuo ylpeä ja mahtava, hänen henkensä yksinäisyydessä syntynyt ajatus hämmästytti häntä itseäänkin ja valoi häneen pirullista voimaa. Jo ennenkin se oli häntä vietellyt, mutta hän oli sen aina työntänyt luotaan. Nyt hän antautui ja humaltui suorastaan siitä. Tuomiokirkon ohitse kulkiessaan hän tunsi halua astua sinne sisään niinkuin usein ennenkin sisäisissä taisteluissaan.
Hän istuutui keskiholvin alle lähelle ristiä. Pari kolme vanhaa, mustiin puettua naista rukoili sateisen valon hämärässä; erään messupalvelijan kiireiset askeleet kuuluivat sivuovelta päin pimeästä; muutamia ulkomaalaisia näkyi liikkuvan hitaasti kuorin ikkunain lämpimässä valossa. Silla nöyrtyi yht'äkkiä, nojasi kädet penkkiä vastaan ja pään käsiinsä ja kysyi sydämensä syvyydestä henkien Herralta: Quid me persequeris?
Silloin hänen sydämessään syntyi suuri, kylmä hiljaisuus, samanlainen ja vielä synkempi kuin tuomiokirkon. Näytti kuin peloittavien pylväiden varjo olisi tunkeutunut sinne musertaen jok'ainoan ajatuksen. Itse tuo tuomiokirkon sisus, tuo suunnaton graniittiin hakattu runoelma, tukeva ja salaperäinen kuin Danten Divina commedia kävi hänelle täydelleen mykäksi. Jonkinlainen kiusan tunne alkoi painaa häntä. Hänen tahtonsa ponnisteli turhaan, hän ei voinut heittää päältään tuota lyijymäistä painoa. Hän koetti muistella menneitä aikoja, jolloin hän lapsena äitinsä kanssa tuli kirkkoon ja kuvitteli urkujen soidessa Itämaiden erämaita ja palmuja, merta ja mietiskelevää elämää. Ei auttanut, ei auttanut, muisti oli kuin turtunut, sydän tyhjä ja ilman kaikua. Jokin oli sen lävistänyt ja kärventänyt kuin tulella. Hän seurasi uneksivin silmin muutamia ulkomaalaisia, jotka tulivat hitaasti, hattu kädessä kuorista katsellen ylös. Synkät pylväät herättivät ikävyyttä, lattiasta kohosi kuin unen höyryä ja ovet näyttivät silloin tällöin haukottelevan. Oli kuin lyijynraskas rauha olisi vallinnut kuolleiden vesien yllä, jotka eivät huomaa vuosisatojen kulkevan ohitseen. Silla ei toistanut kysymystään, koska hänelle ei kuitenkaan tahdottu vastata. Hän etsi tarkoituksella muististaan jotakin maallisen hekumallista kuvaa. Ja hän näki itsensä purressa vastapäätä Marinaa kahden kuohuvan aallon välissä, ja tytön kasvot taipuivat häneen päin järven leimutessa salamain häikäisevässä valossa. Ja hän tunsi tytön pienten jalkojen painavan omiaan. Kylmä, ikävä kirkko lämpeni ja alkoi elää; hänelle tuotti kirpeää nautintoa katsella noita askeettisia kiviä ja pakottaa niistä esiin aistien valoa ja lämpöä, tuntea viettelijän suloisen ja voimakkaan äänen ja antautua sen valtaan. Mielikuvitus riensi toisiin kuumeisiin kuviin. Marina oli hänen kanssaan, ei enää aaltojen keskellä, vaan omassa huoneessaan palatsissa, ja sanoi hänelle: »vihdoinkin!», tarttui hänen käteensä, veti häntä hymyillen, sormi huulillaan, luokseen syvään yöhön…
Hän nousi ja lähti horjuen kirkosta. Jumala oli vastannut hänelle.