— Oh, hyvä Jumala, Silla, mikä kauhistus! sanoi rouva de Bella astuen sisään kuin silkkipilvi, josta pari pientä hermostunutta jalkaa polki kumeasti lattiaa. — Hyvää iltaa. Oletteko odottanut minua jo kauankin? Mitä kuuluu? Hän heitti nojatuolin selkänojalle valkean turkkinsa ja ojensi Sillalle pienen, paljaan käden, jossa sormukset välkkyivät niinkuin hänen naurava suunsa ja siniset silmänsä. Hän oli puettu mustaan tylliin, jonka alla oli taivaansininen silkkipuku. Olkapäät ja erittäin kauniit käsivarret olivat paljaat, ilman ainoatakaan rannerengasta tai medaljonkia, vain kaksi suurta turkoosia sormessa, pari helmeä korvissa ja taivaansininen kukka rinnalla ja toinen vaaleissa, runsaasti puuteroiduissa hiuksissa, jotka oli koottu niskaan kuin joukko suuria, kiemurtelevia käärmeitä. Hänestä lehahti lauhkea puuterin tuoksu, joka kertoi pehmeästä ihosta.
Silla kumarsi.
— Mitä kuuluu? Oikein, Silla! Ette ole katuva, että tulitte, tiedättekö! Minulla on paljon somia asioita kerrottava teille. Istukaa! Mutta mikä kauhistus! Mitä, ettekö ollut teatterissa? Ah, ette! Kuulkaahan! Kas, nyt tulee joku. Teatterin jälkeen tulee muutamia hyviä ystäviä luokseni teelle. Tänä iltana tulee myöskin M., joka tavallisesti pieksää hiukan pianoani. Tunnetteko hänet? Hän ei ole ollenkaan pianistin tyyppi, mutta soittaa hyvin. Teidän pitää etsiä paikka minun vierelläni; lähellä, lähellä. — Oh, rakas! Muistakaa, että meillä on puhumista!
Hän nousi ja meni juuri tällä hetkellä ilmoitettua rouvaa vastaan, joka tullessaan heitti kylmän silmäyksen Sillaan ja kääntyi sitten hymyillen tervehtimään talon emäntää.
— Mikä kauhistus, eikö totta? sanoi donna Giulia.
Hän esitteli Sillan ja toisti:
— Mikä kauhistus, rakkaani!
— Tiesin sen jo edeltäpäin. Oletteko nähnyt Mirellinaa?
— Uh, uh! Hänen piti tulla tänne tänä iltana. Mutta kuinka sinä sen tiesit?
Kamaripalvelija ilmoitti taas uusia vieraita. Melkein peräkkäin astui sisään muutamia naisia ja herroja. Naiset ympäröivät Giulian siroine lörpöttelyineen, tervehdyksineen, naurahduksineen ja pehmeästi haihtuvine pikku sanoineen. Nuo valkeat, kaareutuva olkapäät keskellä vaaleansiniseen silkkiin verhottua salia kullanhohtavan, himmeän valon alla, joka tulvi kruunun palloista, näyttivät jostakin suuresta, näkymättömästä magnoliasta pudonneilta terälehdiltä. Uteliaita silmäyksiä, mustia, onnettomia hihoja, jotka ojentautuivat ryhmään etsien Giulialta hymyilyä ja kädenpuristusta. Ja tämän pieni, vaaleakutrinen pää heilahteli oikealle ja vasemmalle kevyesti naurahdellen kuin nokkelan, pienen linnun pää. Ryhmä liikahti ja hajaantui ympäri salia.