Silla oli tavannut nämä samat henkilöt jo ennen toisissa taloissa ottaessaan seuraelämään enemmän osaa kuin nyt. Naiset kuuluivat toisen luokan aateliin tai ylempään porvaristoon. Useimmilla näistä nuorista ja kauniista naisista oli niin menneiden kuin nykyistenkin rakkausseikkailujen sädekehä; heistä toiset tiesivät juuri sen, mikä riitti kiihoittamaan mielikuvitusta ja saattoi näkemään jonkun silmissä ehkä siinä olematonta kaihoa tai hehkua. Kolmea tai neljää noista samoista nuorukaisista, jotka ensin olivat piirittäneet nämä naiset ja sitten ryhmittyivät toisen tai toisen ympärille, pidettiin eräiden läsnäolevien onnellisina rakastajina. Kukaan ei olisi voinut arvata sitä heidän käytöksestään, lukuunottamatta ehkä muutamaa nopeaa mustasukkaisen epäilevää silmäystä, joka välähti salin toisesta päästä toiseen. Vähemmän varovainen oli eräs neljänkymmenen seuduilla oleva loisteliaan hienosti puettu aatelisrouva, selkä aina puoliväliin paljaana. Hän oli saapunut yksin toisten jälkeen hiukan ennen rakastajaansa, erästä nuorta tykkiväen upseeria. Kun tuo onneton puhui jonkun naisen kanssa, söivät tämän silmät hänet suorastaan.
Oli hyvin kuuma, vaikkakin oli avattu kaksi leveää ovea, jotka veivät kahteen valaistuun saliin: toinen niistä oli suurten vastaanottojen sali, keltainen, suuren suuri ja täpötäynnä koruesineitä ja antiikkisia tauluja, toinen musiikkisali, tummanpunainen, hekumallisine bajadeereineen Carraran marmorista. Mutta vaaleansinisessä salissa oli elävän kauneuden lauhkea tuoksu, joka kutsui salaisesti rakkauteen. Ja nuo tuoksuvat höyryt kohosivat Sillan päähän? hämmentäen hänen aivojaan niin monien pitkien kuukausien yksinäisen ja työteliään elämän jälkeen, sanoen hänelle, että ainoa todellinen, voimakas, vaikkakin haihtuva, vaikkakin alhainen onni, jota miehelle tarjottiin, oli olla jonkun tuollaisen ylpeän naisen mielettömästi rakastama kaikkine loiston ja synnin ihanine sivumakuineen.
— Mirellinaa ei kuulu? sanoi joku.
Jo kolmatta kertaa kerrattiin tätä samaa lausetta, mutta viimeksitullut ylhäinen rouva ei sitä kuullut.
— Kauheata, eikö totta, Laura? sanoi hänelle talon emäntä.
— Rakas… vastasi donna Laura, jonka huomio oli kiintynyt muualle. —
Giboyer, eikö totta?
— Oo, mainiota! vastasi Giulia nauraen. — Enhän minä näytelmäkappaleesta puhu!
— Laura ei tietysti voinut huomata sitä, huomautti eräs toinen nainen.
— Ah, luonnollisesti!
— Nyt ymmärrän! huudahti donna Laura. — Todellakin kauheata! Mieheni sanoi sen minulle. Näin teidän kaikkien katsovan enkä ymmärtänyt miksi. Näin toisella puolella don Pippon punaisen hiustöyhdön ja erään valkean käsivarren.