— Minun mielestäni kuitenkin, sanoi eräs toinen nainen annettuaan ensin viuhkallaan pienen iskun naapurilleen, joka kuiskasi jotakin hänen korvaansa, — minun mielestäni Mirellina oli väärässä, kun lähti pois.
— Hän ilmaisi itse itsensä, lisäsi eräs nuori keikari, joka tarttui aina tilaisuuteen kääntääkseen toisten lauseita jotakin sanoakseen.
Seurasi vilkas keskustelu kaikkien kesken. Kuka moitti, kuka puolusti tätä Mirellinaa, joka oli lähtenyt pois teatterista, koska hänen rakastajansa oli hävinnyt sieltä erään seikkailijattaren kanssa. Puhuttiin paljon, mutta vältettiin jokaista liian voimakasta sanaa, käytettiin verhottuja ja hillittyjä ilmaisumuotoja peläten loukata tahtomattaan joitakuita läsnäolevista, jotka punoivat samanlaisia juonia.
— Se oli vain oikku Pippon puolelta, sanoi eräs nuori mies. — Hänhän on antanut miehelleen anteeksi niin monet kerrat, miks'ei sitten…
Seurasi lyhyt hiljaisuus, aivan kuin joku olisi sanonut jonkin verran sopimattomia sanoja.
— Ja tuo nainen, kuka hän oikeastaan on? kysyi rouva, joka ei ollut nähnyt selvästi.
Useat äänet vastasivat hänelle; nyt ei enää noudatettu minkäänlaista varovaisuutta. Hän oli venäläinen, englantilainen, amerikkalainen. Herroista oli jokainen tietävinään sen parhaiten. Hänen nimensä oli Sacha Ferline, tietysti väärä nimi. Hän oli tullut Milanoon lauluopintoja harjoittamaan ja asui Hotel de Villessä tuhlaten tavattomasti; tästä olivat kaikki yhtä mieltä. Oliko don Pippo rakastunut häneen? Kaikkea vielä! Muutamat puhuivat salaperäisesti hymyillen hänen suloistaan. Naiset kävivät muka vakaviksi ja alkoivat puhella keskenään purevan leikillisin silmäyksin.
Kamaripalvelija ilmoitti rouva Mirellin.
Kuin jäinen henkäys kävi läpi salin. Giulia, joka oli juuri teetä valmistamassa, juoksi tulipunaisena donna Mina Mirelliä vastaan, joka oli kaunis, pienenläntä, pyöreähkö, kalpea nainen mustine silmineen.
— Oo, rakas, rakas! sanoi hän. — En sinua odottanutkaan enää!