Kaikki lähtivät musiikkisaliin.
— Mitä soittaisin? sanoi maestro istuen muhkean Erard-pianon edessä kädet polvillaan ja katsellen vasemmanpuolista kynttilää.
— Soittakaa Frühlingsnacht, kuiskasi kreivitär Antonietta kainolla äänellään, ollen itsekin erinomainen pianisti.
—Oo, liian vähän, sanoi donna Giulian salainen lähetti. — Jokin suuri konserttikappale!
Siihen aikaan oli vielä Thalberg muodissa. Joku ehdotti hänen fantasiaansa Unissakävijästä.
— Kas siinä myrsky, joka pieksää pianoa! sanoi donna Giulia Sillalle, maestron notkistellessa sormiaan soittimilla kuin joku vanhentunut Jupiter.
Giulia heittäytyi nojatuoliin, josta häntä ei voitu nähdä saliin. Hänen vaaleat hiuksensa ja paljaat hartiansa tekivät ihastuttavan vaikutuksen vaaleansinistä silkkiä vastaan. Hän löi pitseillä koristetulla helmiviuhkallaan läheistä tuolia. Silla totteli.
— On olemassa eräs neiti, joka osoittaa suurta mielenkiintoa teitä kohtaan.
— Minua?
— Juuri teitä. Olkaa hyvä, Silla, älkääkä tekeytykö liian vaatimattomaksi. Vaatimattomat miehet eivät miellytä minua. Juuri teitä kohtaan. Hyvin kaunis neiti, hyvin ylhäinen, hyvin hieno ja hyvin henkevä, minun hyvä ystävättäreni lyhyesti sanoen. Tehkää kumarrus. Tämä neiti on lukenut teidän nimettömän Unenne ja se näyttää miellyttäneen häntä kovin, niinkuin se miellytti minuakin.