— Ei. Hiljaa nyt. Kuinka kaunis tämä kohta on! Piano soi kuin laulaen:
Ah, non credea mirarti.
Hidas sävel kohosi surullisen tuskaisena, vaipui nääntyneenä, syöksähti taas ylös ja vaipui uudelleen suloisen ihanin soinnuin.
— Hyvä jumala, kuinka hän pieksää! sanoi Giulia.
— En ymmärrä mitään, lisäsi hän Milanon murteella, huoaten: — Kuulkaa nyt, eikö se ole aivan kuin napolilainen laulu:
Piangeva sempre ca doriniva sola.
Liikutus valtasi hänet, hänen rintansa ja hartiansa kohosivat ilmaisten sisäistä myrskyä. Säveleen toistuessa hän kuiskasi:
— Tämän hän soittaa hyvin.
Todellakin M. esitti lirityksen toisinnot erinomaisesti. Se oli kuin kahden vangitun, tuskasta mielettömän suven sointuva väristys.
— Hän ei asu Milanossa, jatkoi Giulia aivan tyynenä, kun akordien myrsky alkoi taas entistäkin hurjempana.