— Oo, hän asuu hyvin romanttisissa oloissa. Kuvitelkaa mielessänne pientä järveä vuorten välissä, mustan mustaa linnaa vihreällä rannalla ja vielä mustempaa linnanhaltijaa, lyhyesti: kuin silmäys Skotlantiin. Minä en ole siellä ollut, mutta kuvittelen sen tällaiseksi. Siellä pitäisi myöskin olla suuria sypressejä. Ja ääretön yksinäisyys! Järvi on aivan mahdoton, rannoilla ei muita huviloita kuin tämä. Ellei se juttele hiukan tuulen käydessä, niin vallitsee aina syvä hiljaisuus. Ystävättärelläni on pieni venhe, ja hän kuleksii öisinkin ympäri kuin joku villi jumalatar. Tiedättekö, se olisi mainio paikka, missä viettää pari viikkoa hyvässä seurassa, dormant peu, revant beaucoup, lukien jotakin miellyttävää, suloista ja rauhallista kirjaa, tutkien kasveja vuorilla, soittaen illalla järvellä, mutta ei kuitenkaan tätä musiikkia! Unissakävijä-parka, mikä verilöyly! Mutta hänet, ystävättäreni, suljettiin sinne yksin hirmuvaltiaan enon kanssa…
Giulia hypähti pystyyn keskeyttäen puheensa ja juoksi toiseen saliin, M:n lyödessä vielä tulipunaisena, hiostaneena ja tukka silmillä viimeisiä akordeja. Hän taputti hiljaa käsiään, sanoen:
— Erinomaista!
Kuului myös jokin toinen tukahdutettu taputus ja monta hyvä-, hyvä-huutoa, kovemmin tai hiljemmin sen mukaan kuinka pätevä arvostelija oli. Ne, jotka eivät ymmärtäneet mitään, kuiskailivat toisilleen:
— Mainiota vai mitä?
— Erinomaista!
Kreivitär Antonietta etsi Sillaa silmillään. Tämä näyttäytyi muutaman hetken perästä kalpeana ja uneksien mennen katselemaan marmori-bajadeeria.
— Mitä pidätte tästä musiikista? kuiskasi hänen vierellään donna
Antoniettan pehmeä ääni.
Hän kääntyi äkkiä kuin hämmästyen ja luullen hänen puhuneen kuvanveistoksesta, vastasi hän umpimähkään:
— Erinomaisen kaunis.