— Oh, tekin! Ei, se on kauheata! Minä tahdon parantaa teidän musikaalisen kasvatuksenne.
— Antonietta! sanoi donna Giulia. — Säestätkö hiukan Schumannia minulle?
— Tietysti, rakkaani. Olkaa nyt tarkkaavainen, sanoi donna Antonietta hiljaa Sillalle ja meni pianon ääreen riisuen hansikkaansa innokkaiden kohteliaisuuksien risteillessä salissa.
Silloin tykkiväen upseeri, pieni, solakka piemontilainen säihkyvine silmineen ja pahuksen huumorineen, tuli puristamaan Sillan kättä.
— Sinä täällä! sanoi hän.
He olivat yliopistotovereita, mutta olivat sitten tavanneet toisensa ani harvoin.
— Istukaamme tähän nurkkaan, lisäsi upseeri, — ja jutelkaamme hiukan, sill'aikaa kuin nuo hölmöt vaivaavat päätään Schumannillaan. Miten hitossa tapaan sinut seuraelämässä? Näiden kolmen kuukauden aikana, jotka olen ollut Milanossa, en ole nähnyt sinua kertaakaan. Kuka on sinun?…
— Minun?
— Ehei, pahus, sinun rakastajattaresi. Tiedätkö, kuka minun on? Tuo tuolla, valkeaan ja malvanväriin puettu, hartiat kuin Monte Rosa. Tunnetko hänet? Hän on kreivitär, paronitar, markiisitar, en tiedä edes itsekään, pahus hänet vieköön! Vaihdan pian, liian mustasukkainen! Neljäkymmentä täyttänyt. Mutta vielä kaunis nainen! Ja tunteikas! Ei suinkaan sinun liene tuo krapu, joka soittaa?
— Oletko hullu, pysy hiljaa, vastasi Silla.