— Ehkä tuo… tuo… mahdotonta, minä unohdan kaikki nimet; tuo tumma vaaleanpunaisessa? Ah, ei, ei! Hän on B:n. Talon emäntä, sinä vekkuli!
— Mutta ei, ole hulluttelematta ja vaikene.
— Hyvä, häntä tahdon alkaa hakkailla. Toujours de l'audace! Mutta sehän on mahdotonta, ettei sinullakin olisi omaasi. Mitä varten tänne tulisi, ellei rakastelemaan? Katso, mikä joukko kauniita naisia! Ne voivat muodoillaan kilpailla tuon marmoriveistoksen kanssa, lyön vaikka vetoa; ainakin minun, siitä olen varma; ja ne ovat lämmintä marmoria! Näetkö tuota tummaa; mitä loistavia silmäyksiä B:lle! Hän katsoo kolmen askeleen päähän oikealle, kääntää sitten hitaasti, kunnes tapaa hänen katseensa, heittää siihen suudelman ja lopettaa hiljaa, hiljaa neljänneskierroksensa.
Sill'aikaa donna Giulia lauloi pienellä äänellään, mutta suurella ja intohimoisella taiteellisuudella Schumannin sävellystä Heinen sanoihin. Hän käytti vähemmin loistavaa italialaista käännöstä, jonka eräs nuori runoilijapahanen oli tehnyt häntä varten. Tuo nuori mies värisi nyt pianon vierellä katsellen suloista suuta, josta hänen sanansa rakkauden huumassa tulvivat:
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du lagest im Grab.
Ich wachte auf, und die Thräne
Floss noch von der Wange herab.
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du verliessest mich,
Ich wachte auf, und ich weinte
Noch lange bitterlich.
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du bliebest mir gut.
Ich wachte auf, und noch immer
Strömt meine Thränenflut.
— Anna minun kuunnella, sanoi Silla ja meni salin vastakkaiseen nurkkaan. Täällä hän huomasi rouva Mirellin, joka oli hyvin kalpea, kyyneleet silmissä. Donna Giulia lauloi:
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du verliessest mich.
Tuo musiikki ensimmäisine kiihkeine ja tuskallisine sävelineen tuntui sisältävän jonkin surullisen unen. Se sanoi Sillalle samaa kuin sade Edithin luona: Itke, unelmasi on lopussa! Mutta hän luuli ihmeissään uneksivansa toista, yhtä katkeraa unelmaa. Donna Giulian ystävätär oli Marina. Marina oli ajatellut näin paljon häntä! Ah, tuo katse, jonka hän oli yllättänyt salamain valossa! Ehkä Marina oli rakastanut häntä. Tietää se nyt, kun hänen olisi tarvinnut unohtaa maailma ja sielunsa naisen syleilyssä! Ja Marina matkusti vastavihittynä vaimona, kuka ties minne! Mikä pilkka, kohtalon pilkka! Toiset olivat onnellisia! Toisilla oli hekumallinen rakkaus, jonka tuoksua he hengittivät, intohimoinen rakkaus, jonka tulta kuuli musiikin taivasta kohden nousevassa, väsyneessä huudossa: