— Lähdetään vain, vastasi ajaja antaen lasin takaisin emännälle, — mutta jos hän onkin mennyt edeltä, niin en minä vain perästä kiiruhda.
— Pidä kiirettä, sanon minä!
Toinen kohautti olkapäitään ja piiskasi hevostaan.
— Kuollut! sanoi Silla itsekseen, — ja minä kun en edes ajatellutkaan häntä!
Hän nuhteli itseään katkerasti tuon itsekkyytensä vuoksi, ja tuskallinen hellyys täytti hänen sydämensä tuota vakavaa vanhusta, tuota äitinsä nuhteetonta ystävää kohtaan, joka pyhän muiston nimessä oli avannut hänelle sydämensä. Hän tiesi loukanneensa kreiviä salaperäisellä paollaan palatsista, sen sanoi hänelle kohta Milanoon saapunut kirje. Hän ei kuitenkaan tuntenut katumusta, sillä hän katsoi toimineensa silloin rehellisesti, mutta katkeralta tuntui, jos kreivi olisi mennyt hautaan tuo loukkaus mielessään. Kuollut! Vielä puoli tuntia ja hän näkisi palatsin synkkänä, juhlallisena, hiljaisuuden täyttämänä ja huokuen kylmyyttä vakavien vuortensa välissä, niinkuin joku, jolta kuolema on ryöstänyt hänen rakkaimpansa, istuu murheen kivetyttämänä mykkien ystäviensä ympäröimänä. Ja kuinka oudon laimeina hän tunsi nyt omat sietämättömät vastoinkäymisensä tuon hämmästyttävän uutisen valossa! Jokin salainen ovi oli yht'äkkiä auennut hänen eteensä, siitä ei nähnyt muuta kuin pimeää, mutta tunsi kylmän, tyynen ilman huokuvan vastaan. Nauttia, kärsiä, rakastaa, kauanko se kaikki kestää? Mihin ne loppuvat? Ja ennen kaikkea, mitä niistä jää jäljelle?
Hänen sydämensä sykki ankarasti, kun viimeisen mäen päältä alettiin laskeutua alas järveä kohden, joka välkkyili laakson perällä vanhain kastanjain keskellä.
Puolivälissä kapeaa polkua, joka vie maantieltä palatsin puutarhaan, hän tapasi Ricon vakavana, lakki kädessä.
— No, kuinka on? kysyi Silla.
— Yhä vain sama —, vastasi poika.
— Ah, hän elää siis!