— Ferrieri?
— Ei, herra.
— Vezza?
— Vezza, Vezza, herra Vezza on toinen todistajista.
Puutarhan portti oli auki. Rico syöksähti kuusien väliin ja hävisi.
Silla laskeutui kiviportaita.
Ja tuossa olivat jo sypressit, tuolta kuului suihkulähteen rauhallinen ääni ja tuolla alhaalla vihreäin viinitarhain ja auringossa kimaltelevan järven välissä palatsin mustat katot. Yksitoikkoinen ääni saneli puolipäivän suuressa hiljaisuudessa: — Tiedän, tiedän sen, olen sen aina tietänyt, hän on yhä vielä täällä, se ei ihmetytä ollenkaan välinpitämätöntä vettä, joka juoksee juoksemistaan. Tiedän hänen elämänsä, tiedän hänen kohtalonsa ja naisenkin kohtalon sekä miehen, joka lepää pimeässä huoneessa kuoleman varjossa. Tiedän, tiedän. Tiedän mikä salaisuus heillä on sydämellään, hänellä, joka ei enää puhu, ja naisella, joka värähtelee yksinäisyydessä, pää painuneena ebenpuuta ja vanhanaikaisen arkun norsunluisia koristeita vastaan. Se ei voi häiritä minun rauhaani. Mene, mene, laskeudu alas, sekoita toisiin sanoihin omien sanojesi sointu, toisiin intohimoihin sen sekavan virran hehku, jota oma sydämesi pulppuaa, kunnes ne haihtuvat ja häviävät yhdessä. Kaikki tuo on minun kohtaloni kaltaista. Tiedän, tiedän, tiedän sen.
Päästyään porrasten viimeiselle asteikolle, hän näki Giovannan pää kumarassa kulkevan varpaillaan pylväskuistikon halki. Hän näki tämän nostavan kättään lohduttomin liikkein vastaukseksi jollekin, joka oli tullut häntä vastaan ja jatkoi kulkuaan.
Pihalla ei ollut ketään. Ei myöskään eteisessä. Portaita noustessaan Silla kuuli ylhäällä käveltävän ja kovan miesäänen puhuvan. Eräs palvelija tuli juosten hänen perässään, katsoi häneen pitkään ohikulkiessaan, tervehti hämmästyneen näköisenä ja saattoi hänet salin ovelle, josta tuo kova miesääni kuului. Silla valmistautui näkemään Marinan ja astui sisään.
Marina ei ollut siellä. Siellä oli kreivitär Fosca poikineen, komendööri Vezza, eräs vanhanpuoleinen mustiin puettu herra ja isä Tosi, »Tehkää hyvää»-veljeskunnan munkki, jonka Silla tunsi ulkonäöltä, kaunis, majesteetillinen mies, noin viidenkymmenen korvilla, jolla oli laaja ja henkevä otsa, kotkan nenä, silmät täynnä kiihkeää tahdonvoimaa ja eriskummallista huumoria. Hän tuskin vilkaisikaan tuohon tuntemattomaan, joka astui saliin, ja jatkoi puhettaan kommendööri Vezzan kanssa. Vanhanpuoleinen herra nousi kunnioittavasti, kreivitär Fosca ja Nepo katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Vezza rypisti hiukan kulmakarvojaan ja tervehti kylmästi. Onneksi Giovanna astui sisään.
— Ah, rakas herra! huudahti hän. — Herra Silla! ja meni häntä vastaan kyyneltynein silmin ja kädet ristissä rinnalla.