— Kylläpä oli kaunis puhe! sanoi kreivitär. — Minusta hän on suorastaan hupsu. Ja entäs tuo toinen sitten! Kuinka ihmeessä hän on tänne ilmestynyt? En käsitä. Nähkääs, sanoi hän vanhaan herraan kääntyen, — se on se ystävä. Muistattehan, että kerroin teille eräästä, jonka pelättiin olevan… niin, ymmärrättehän. Onko tämä teidän mielestänne sopiva hetki tulla tänne nyt? Ja oliko sopivaa, että tuo Giovanna-lörppö saattoi hänet suoraa päätä tänne sisään? Herran nimessä, taivaan tähden, älkää menkö, Zorzi, älkää jättäkö minua tänne, se ei voi enää kestää kauan, senhän ymmärtää.
— Jos se vain olisi mahdollista, dama, vastasi vanha ritari ristien kätensä. — Minua odotetaan parin päivän perästä Veneziaan.
— Hiljaa, sanoi Nepo kurottaen korvaansa ovelle, josta munkki oli hävinnyt.
Herra Zorzi vaikeni. Kreivitär katsoi henkeään pidättäen, hätääntyneenä poikaansa.
— Ei mitään, sanoi Nepo loitoten ovesta.
— Mitä? kysyi kreivitär.
— Luulin kuulevani puhetta, mutta erehdyin. Kuulkaa, asianajaja, kuinka te ymmärsitte tuon munkki-lörpön puheen poliisista? Mitä hän tarkoitti? Ettäkö me olemme murhaajia? Tai että varastamme? Se on sietämätöntä.
— Oo, ei suinkaan, vastasi herra Zorzi, — saattaa ymmärtää, että hän on omituinen ja että hän väliin päästää suustaan jonkin tyhmyyden.
— Poliisi! Kaunista puhetta! kertasi Nepo harppoen pitkin askelin edes takaisin huoneessa ja löyhytellen itseään.
Eräs ovi aukeni hiljaa ja Catten nenä pilkisti esiin. Kreivitär Fosca ja Nepo juoksivat kiireesti hänen luokseen. Myöskin asianajaja liikahti, mutta pysähtyi kunnioittavasti muutaman askelen päähän heistä, heidän puhuessa hiljaa Cattelle. Sitten Catte vetäytyi takaisin, ovi sulkeutui, äiti ja poika kääntyivät synkän näköisinä asianajajaan, joka innokkaana kysyi: