Asianajaja vaimensi ääntään. Kevyt iltatuuli, joka huokui pylväiden välitse, hajoitti ja vei mukanaan laulun hekumalliset sanat.
Huoneessaan, jonka lattialla himmeä, pieni lamppu levitti lämpimään ja painostavaan ilmaan hautakammiomaista valoaan, lepäsi kreivi Cesare liikkumattomana, näkemättä edes vuoteensa vieressä istuvaa Giovannaa, joka istui lohduttomana kädet sylissä ja silmät tuijottaen sairasta. Päinvastoin hän luuli sisarentyttärensä seisovan keskellä huonetta. Se oli hänen sisarentyttärensä ja eräs toinen henkilö samalla kertaa ja tämä tuntui hänestä aivan luonnolliselta. Se liikkui puhui ja katsoi hourailevine silmineen; kuinka se oli mahdollista, kun tuo henkilö oli kuollut ja aikoja sitten haudattu? Hän tiesi vallan hyvin, että tuo henkilö oli haudattu, muisti kuulleensa sen isältään, mutta minne, minne? Tuskallinen unohdus! Hänen muistissaan oli tuo paikka, tuo nimi; hän tunsi sen liikkuvan siellä, nousevan nousemistaan, kunnes se ponnahti esiin kuin selvin kirjaimin.
Hän luuli silloin saavansa vedetyksi lakanoiden sisältä oikean käsivartensa, ojentavansa sen, osoittavansa sormellaan tätä naista ja sanovansa hänelle, että hän valehteli, että hänet oli tarkoin haudattu Oleggion perhekappeliin. Mutta nainen uhkasi häntä yhä ja heitti uhmaten käsineensä; se näytti olevan Marina ja samalla hänen isänsä ensimmäinen vaimo, kreivitär Cecilia Varrega? Nainen puhui vanhoista rikoksista ja kostonsa täyttymisestä. Silloin hän kuvitteli ryntäävänsä vihan vimmassa vuoteestaan, ja kaikki sekoittui hänen mielessään sumeaan näkyyn, kuin kuoleman portin tuolta puolen hänen eteensä ilmaantuisi peloittava, yli-inhimillinen murhenäytelmä.
Sairaan tilassa huomattiin äkillinen huonontuminen, halvaus uhkasi keuhkoja.
Palatsi ei ollut milloinkaan näyttänyt niin synkältä kuin tuona yönä, vaikka tulet paloivat siellä aamun sarastukseen asti.
III. LEPO.
— Kuinka hyvin teittekään! Kuinka hyvin teittekään, kun tulitte, toisteli Martta kantaen juoksujalkaa Edithin ja hänen isänsä matkalaukkuja pappilan portaita ylös heille varattuihin huoneisiin ja paiskaten siellä ikkunat auki. Ylhäältä hän huusi Don Innocenzolle:
— Oletteko tyytyväinen, häh? Ja ryntäsi taas samaa kyytiä takaisin touhuissaan selitellen, ettei pappila ollut mikään palatsi, että täällä tulisi vierailta puuttumaan sitä ja tätä. Hänellä oli suuri halu suudella Edithiä mutta ei uskaltanut. Pölyisenä kuin vanha Bordeaux-pullo Steinegge vastusteli näitä kursailuja viittoillen, käsiään ristien ja huudahdellen, ja don Innocenzo, jonka silmät loistivat ilosta, piti hänen puoliaan Marttaa vastaan arvellen, että hän puolestaan luuli varmastikin vieraidensa viihtyvän hyvin: muuten hän ei olisi pyytänytkään heitä tulemaan. Silloin Martta käännähti isäntäänsä päin:
— Mutta sopiiko teidän sanoa näitä asioita? Kuuluuko se teille?
— Hyvä, hyvä, olkaa siinä nyt, tyyntykää, vastasi pappi parka nähdessään hänen kimmastuvan. — On tuo vasta mainio, lisäsi hän Steineggeihin kääntyen, — näin itse, miten hän on puuhaillut ja valmistellut vaikka mitä!