Steinegge päästi uudelleen huudahduksen, ja Martta, epätoivoissaan tuollaisen isännän suhteen, juoksi keittiöön, ettei kadottaisi kokonaan kunnioitustaan häntä kohtaan.
— Sanokaapa te, neiti, kysyi don Innocenzo Edithiltä, — puhuinko hullusti? Kyllähän tekin sen tiedätte, että olen vain köyhä pappi parka.
— Me suuret herrat alennumme väliin mielellämmekin, vastasi Edith kujeillen.
Pieni talo oli kauttaaltaan hymyilevä. Pölyn hiukkastakaan ei näkynyt kalustolla eikä ikkunalaseilla; juuri pestyt ja silitetyt uutimet heijastivat pieniin huoneisiin helmenväristä valoaan levittäen samalla ympärilleen puhtauden tuoksua. Ruokasalissa, joka oli alakerrassa, liverteli iloisesti yksinäinen varpunen molempien puutarhaan vievien ovien välissä ja keskellä pöytää upeili valkea posliinimaljakko kukkineen. Kahdesta ovesta ja talon kaikista ikkunoista tunki hempeä vihreys sisään sekä syvä levon tunne sille, joka saapui kaupungista ja kuuli yhä korvissaan junan jyskytyksen ja tunsi luissaan pitkän hevosmatkan väsymyksen. Lepoa ja rauhaa huokui vanhanaikuinen, korkea sohvakin, salin kellertävät, vanhat piirustukset ja täytetyt linnut, jotka pesivät kahdessa lasikuvussa työhuoneen uunin reunustalla. Samoin pöytäkello lasikupujen välissä käheine ja väsyneine ukonäänineen lepuutti mieltä. Ja tuossa pienen talon levollisessa hymyssä oli jotakin neitseellisen puhdasta, joka lepäsi viattomasti, ilman epäluuloja rakastavan, elämän katseluun avautuneen luonnon helmassa. Sen luki jo yksin muutamain esineiden epämukavasta muodosta; sillä joskin kaikki siellä sisällä kertoi rauhasta ja levosta, niin eivät korkeat, kapeat sohvat eivätkä suoraselkäiset olkituolit luvanneet suinkaan kevytmielisen levon hekumaa ja harhailevia mielikuvia. Työhuoneesta, joka oli ahdettu täpötäyteen kirjoja, huokui vakava, mietiskelevä henki, niin että talon ulkonäkö kuvasti jollakin tavalla don Innocenzoa itseään, iloisena, yksinkertaisena ja täynnä aatoksia.
Tämä oli autuas saadessaan Steinegget luokseen. He ilahduttivat hieman hänen yksinäisyyttään, josta hän itse asiassa kärsi lapsellisessa uudenaikaisen seuraelämän ihailussaan ja intohimossaan keskustella politiikasta, kirjallisuudesta ja kaikenlaisista uutuuksista. Steineggeen hän oli suorastaan rakastunut. Edithiä kohtaan hän tunsi, etenkin tämän viimeisen kirjeen jälkeen, suurta kunnioitusta, johon sekoittui hieman ujouttakin. Noin jalon hengen luottamus melkein kammotti häntä. Hän pelkäsi, ettei osaisi vastata siihen, ettei kykenisi käsittämään eräitä naisellisen hengen hienouksia, ettei ymmärtäisi muutamia tunnevivahduksia, joihin täytyisi syventyä voidakseen neuvoa tuota sielua ja antaa pyydettyä uskonnollista johtoa. Ja samalla hän tunsi vaistomaisesti, että Edithin asketismissa oli jotakin liioiteltua ja itsepintaista, jota vastaan olisi taisteltava. Joka tapauksessa se oli yksi niitä viehättäviä, mutta vakavia tehtäviä, jotka muuttivat hänen olentoaan, panivat hänet ajattelemaan rauhallisesti, puhumaan punnitusti ja toimimaan varovaisesti.
Jo ennenkuin Edith isänsä kanssa nousi heille varattuihin huoneisiin, tahtoi kirkkoherra Martan huomautuksista huolimatta viedä heidät katsomaan ruusupensaita, mansikoita ja herneitä puutarhassaan. Tämä pieni kasvitarha oli hänen mielestään jotakin vallan erinomaista, ja hän piti siitä kovin, puhellen kömpelöstä puutarhurista, aivan kuin vihreät lehdet, jotka versoivat kukkalavoihin harvaan sirotelluista siemenistä, vihreästä puhjenneet kukat ja kukista muodostuneet hedelmät olisivat olleet hänen omia ihmetöitään. Ja Steinegge, toinen syvätietoinen botaanikko, tuhlaili suurenmoisia kohteliaisuuksiaan oikealle ja vasemmalle herneiden ja mansikoiden suhteen ja toruskeli Marttaa, joka kulki hänen perässään harjaten hänen päällystakkiaan. Edith jäi hajamielisenä katselemaan ketojen hieman kylmää vehreyttä ja veti ruusunnuppujen tuoksua henkeensä. Miten puhdas tuoksu! Se oli kuin lapsen rukous. Mutta don Innocenzo ahmi nauttien Steineggen taitamattomat ylistykset toistellen: — Niin, eikö totta? Niin, sanokaapa, todellakin!
Herneiden jälkeen hän näytteli vierailleen talon uutuuksia. Ensiksikin Veuillot'n, yksinäisen varpusen, nenäkkään lörpöttelijän, joka oli saanut lisänimensä eräältä iloiselta papilta, kun tämä suuttuneena sen yhtämittaiseen viserrykseen oli huutanut: — Vaikene, Veuillot! — Ja minusta on nautinto pitää sitä häkissä, lisäsi don Innocenzo julmasti juttua kertoessaan. Hänellä oli myöskin näytettävänään uusia esihistoriallisia astioita, jotka oli löydetty paperitehtaan perustusta kaivettaessa; tämän nähtiin kohoavan kuin ison, valkean arpanappulan joen poppelien tuolla puolen keskellä tummaa läiskää, joka oli kuin inhoittava haava vehreydessä. Don Innocenzo oli yhä vielä innostunut paperitehtaaseen ehkäpä osaksi astioidensa löydön vuoksi. Työhuoneen lävitse kulkiessaan Steinegge kumartui hetkeksi erään avonaisen kirjan ylitse, joka oli kirjoituspöydällä don Innocenzon nojatuolin edessä. Tämä hyppäsi nopeasti kuin nuori poika kirjaansa kiinni ja puristi sitä nauraen ja hiusmartoa myöten punastuen rintaansa vastaan. Steinegge punastui hänkin ja pyyteli anteeksi.
— Teille voin sen näyttääkin! Olkoon menneeksi! Ottakaa, ottakaa! sanoi don Innocenzo ojentaen hänelle molemmin käsin kirjaa, jota toinen ei tahtonut ottaa.
— Ah! huudahti Steinegge tuskin vilkaistuaan siihen. — Mein Gott! Mein
Gott! En olisi ikinä uskonut!
Se oli saksan kielioppi.