— Malttakaahan toki, minä en siitä mitään ymmärrä! huudahti don
Innocenzo yhä nauraen. Hän otti kirjan Steineggen kädestä, heitti sen
kirjoituspöydälle, laski ristihattunsa sen päälle ja puikahti tiehensä
Edithiä etsimään.

Tämän jälkeen ei ollut enää mitään katsottavaa; pieni talo kävi taas äänettömäksi, Steinegget vetäytyivät huoneisiinsa ensimmäiseen kerrokseen, Martan kattaessa pöytää alhaalla.

Vallitsi rauhallinen hiljaisuus, jonka vain Martan veitsien ja kahvelien kalina tai väliin jokin raskas askel pienellä kadulla kasvitarhan tuolla puolen keskeytti. Edith oli onnellinen tietäessään olevansa niin kaukana Milanosta, suuren rauhan ja paljon vihreän keskellä, niinkuin hän itsekin oli kirjoittanut. Matkalaukkujaan purkaessaan hän kutsui isäänsä kysyäkseen oliko tämä tyytyväinen. Steinegge tuli huoneeseen kravatti kädessä ja silmät, kiiluen. Jopa nyt ei olisi ollut! Edith näytti hänelle lipastonsa päällä kahta pientä ruusunnuppua ja Lessingin teosta Nathan der Weise. Hänen isällään oli myös kukkia huoneessaan ja Schillerin 30-vuotisen sodan historia saksaksi. Mikä huomaavaisuus don Innocenzon puolelta, mikä sydämellinen vastaanotto! Edithin mielestä hän oli hiukan vanhentunut, Steineggen mielestä ei ollenkaan. Ja Marttakin, niin sydämellinen, mummoparka! He vaihtoivat matalalla äänellä vaikutelmiaan Edithin pannessa tavaroitaan laatikkoihin. Hän oli tuonut mukanaan muutamia saksalaisia ja italialaisia kirjoja, mutta ei Eräsiä unta. Hänen isänsä pahoitteli tätä unohdusta, mutta Edith ei vastannut mitään; sen sijaan hän tarttui isänsä käsivarteen ja veti hänet ikkunaan, josta näki puutarhan, pienen kadun, kedot ja joen kaukaiset poppelit, kukkulat ja paljon valkeita pilviä.

— Minusta tuntuu kuin olisin pikku tyttö, sanoi Edith, — ja olisin taas päässyt omaan sänkyyni harhailtuani koko päivän eksyksissä, kaukana kodistani, itkien ja kärsien monia vaivoja. Etkö sinäkin, isä, tunne itseäsi vähemmän muukalaiseksi täällä kuin Milanossa!

Joku puheli puutarhassa. Siellä oli don Innocenzo erään vanhan talonpoikaisvaimon kanssa, joka itkien syytteli miniäänsä. Pappi koetti rauhoittaa häntä, mutta silloin vanhus alkoi pää painuksissa kertoa toista salaisempaa, mutta yhtä surullista juttua, jonka don Innocenzo keskeytti tyytyväisellä: — Hyvä, hyvä! aivan kuin tähän onnettomuuteen olisi ollut helpompi löytää apu.. Kiireesti hän pisti vaimon käteen muutaman kolikon ja lähetti hänet nopeasti matkaansa.

— Senkin noita, tuo muija! huusi Martta sisältä, — ettehän vain liene antanut hänelle mitään?

— Mitä päähänne pälkähtääkään! vastasi don Innocenzo.

— Ruusujakin ja saksalaisia⁻ kirjoja! huusi Steinegge ikkunasta. — Tämä on liikaa huomaavaisuutta, herra abbee. Emme tiedä kuinka…

— Oo, vanhoja kirjoja kodistani! Tulkaa, tulkaa alas, niin syömme heti aamiaista!

Aamiainen alkoi iloisesti. Martta monisti itsensä. Hänellä oli paikkansa pöydässä, mutta hän kulki lakkaamatta keittiön ja ruokasalin väliä, välittämättä vieraiden pyynnöstä tai isäntänsä huomautuksista. Edith julisti, että näin ensimmäisenä päivänä hän salli sen tapahtua, mutta huomisesta lähtien ottaisi hänkin, hyvällä tai pahalla, osansa taloustoimista. Martta vastasi monella kimeällä: — ei ikinä, ei ikinä! Steinegge tarjoutui kokin apulaiseksi, luvaten »Klössejä», joita hän sanoi neuvoneensa palatsin Paolollekin. Don Innocenzo-parka ei osannut muuta kuin lämmittää kahvia ja tarjoutui vaatimattomasti tähän toimeen.