— Oh, en todellakaan odottanut tällaista! huudahti Steinegge.
Edith kyseli donna Marinasta. Pappi sanoi hänen voivan hyvin ja että oli nähnyt hänet edellisenä iltana.
Sillävälin oli Martta tuonut liemilihan pöytään; hän ei sanonut enää sanaakaan harmissaan isäntänsä antamasta läksytyksestä ja suruissaan, että tuo niin murea ja maukas vasikanliha ja hänen omat valmistamansa etikkakapperit jäisivät ilman kiitosta tuon onnettoman keskustelun vuoksi, aavistaen saman kohtalon odottavan paistiakin.
— Iltapäivällä menemme palatsiin, eikö totta, isä? sanoi Edith.
— Varmasti, oh!
Vain Veuillot ei ollut kadottanut puheluhaluaan; juttuamisinnossaan se pani pöytävieraat kuuntelemaan, kertoen itsestään ja ansaitsemattomasta liikanimestään. Aurinko paistoi iloisesti kattoon. Don Innocenzo alkoi puhella arvokkaista löydöistään ja oppineista, joiden piti tulla niitä katsomaan.
Edith teki arvostelevia huomautuksia, jotka närkästyttivät hänen isäänsä. Tämä pani täyden luottamuksensa näihin löytöihin sekä oppineisiin ja kertoi tuntemistaan sveitsiläisistä paalurakennuksista. Yhtäkkiä hän keskeytti muistaen, että oli aika mennä palatsiin.
— Odottakaa, sanoi hänelle don Innocenzo, — odottakaa, niin juomme ensin kahvia. Minun mielestäni voisimme mennä puutarhaan juomaan sitä.
He menivät alas puutarhaan, suloisen hyvätuoksuiseen kevätilmaan. Aurinko oli hajoittanut pilvet ja kosketteli lännen puoleisia kukkuloita, pieni talo oli kuin tulessa, ikkunalasit loimusivat. Edith tahtoi itse tarjota kahvin. Steinegge ja don Innocenzo istuutuivat puutarhan matalalle muurille vastapäätä salinikkunoita.
Martta on hyvä ihminen, sanoi don Innocenzo, — mutta hirveä lörppö.
Palatsissa on kamalia sotkuja. Tuo Silla on palannut.