— Mutta eikö hän sitten ole lähtenyt? kysyi Edith.
— Ei, neiti, ei; ei hän ole lähtenyt; ainakaan en usko. Näittekö hänet tänään, herra kirkkoherra?
— Kyllä, tapasin hänet portaissa.
— Lähdemmekö, Edith? kysyi Steinegge.
— Ei, isä, arvelen, ettei hetki ole sopiva minun mennä sinne. Mene sinä, minä jään don Innocenzon luokse.
— Tänään on meillä toukokuu, sanoi tämä.
— Hyvä, tulen kirkkoon kanssanne.
Steineggen mieleen ei ollut mennä yksin, mutta hän ei kiusannut sen enempää, vaan lähti. Martta palasi tarjottimineen sisään jättäen kirkkoherran ja Edithin kahden muurille istumaan.
— Tiedättekö, hän on niin hyvä, sanoi Edith kiihkeästi. — Hän on niin hyvä, oh, paljon parempi minua. Ja teistä hän pitää niin kovin. Hän halusi tavattomasti tulla tänne. Se on kuin Sallimus, tuo hänen kiintymyksensä teihin, puvustanne huolimatta. Eilenkin illalla puhuimme uskonnosta. Minä sanoin, että on olemassa sieluja, jotka aivan luonnollisella tavalla ovat välittäjiä tavallisten ihmisten ja Jumalan välillä, olkoon sitten heidän maaelämänsä muoto mikä hyvänsä, ja että esimerkiksi te, herra kirkkoherra, siinäkin tapauksessa, ettette olisi pappi…
— Oh, neiti Edith!