— Niin, niin, te olette sellainen sielu. Uskon sen, ja minulle tekee hyvää uskoa sekä sanoa niin. Jospa tietäisitte, kuinka paljon teitä tarvitsemme. Isänikin sanoi voivansa uskoa sen.
Hänen liikutuksensa oli yhtä voimakas kuin äkillinenkin.
— Rauhoittukaa, sanoi don Innocenzo — rauhoittukaa. Teidän isänne on ehkä lähempänä Jumalaa kuin moni muu meikäläisistä, jotka hoidamme tätä virkaa, ja ennen kaikkea lähempänä Häntä kuin minä, joka aina olen elänyt tätä hiljaista, toimetonta elämääni, ilman todellisia ahdistuksia, ilman hyviä töitä, henki usein täynnä haikeutta, vaikkakin jo vuosikausia astun joka päivä Jumalan olemuksen syvyyksiin ja vaikkakin voin sanoa eläväni niiden monien suurten sielujen rakkauden lämmössä, jotka häntä ovat rakastaneet. Olen vähääkin vähempi, neiti Edith. Mutta tiedättekö, mikä tuossa sanomassanne on totta? Se, että maisista harrastuksista puhdas tunne arvotontakin henkilöä kohtaan, sanoisinpa yksin sieluttomiakin olentoja kohtaan, tai mitä me sieluttomiksi luulemme, kohottaa sieluamme. Ja tuo kohoava sielu näkee luonnollisestikin kauemmaksi; jos ponnahdus on ollut hyvin voimakas, niin se voi nähdä suorastaan päämäärään asti; ehkä se ei näe tietä, mutta päämäärän se näkee. Teidän isänne pitää minusta, en tiedä miten ja minkä tähden. Eikä tämä tunne, johdu veren siteistä, ei tottumuksesta eikä minkäänlaisesta hyödystä. Ei edes tuosta ajatusten yhtäläisyydestä, joka on tavallisesti ystävyyden perustus, mutta joka sentään antaa sille hienon itsekkyyden varjon, eikö teidänkin mielestänne? Hänen kiintymyksensä minunlaiseeni hyödyttömään miesparkaan loitontaa hänen sydämestään kaiken tuon vihamielisen kaunan, joka luullakseni on kaikkein suurin este hänen tiellään kirkkoa ja, sanoisin myöskin, Jumalaa kohden. Kun hän on luonani ja löytää iloa seurustelusta kanssani, niin olen varma, että ilman mitään ansioita omalta puoleltani jonkinlainen rauhan tunne täyttää hänen sydämensä; ja jos hänen mieleensä silloin muistuu ikävä menneisyys, näyttää se varmastikin hänestä kaukaisemmalta kuin ennen. Toimikaamme! Saatte nähdä, että varmasti saavutamme jotakin! Te olette tehnyt aivan oikein, kun ette ole liian innokkaasti ahdistellut, pakotellut ja vaivannut häntä.
— Isä parka! sanoi Edith huoaten. Hän näki tämän rakkaat, rehelliset kasvot, näki hänet tyytyväisenä ja rauhallisena ilman pienintäkään aavistusta noista salaisista suruista tyttärensä sydämessä.
— Oletteko puhunut hänelle koskaan hartaudenharjoituksista? kysyi don
Innocenzo puoliääneen.
— Suoraan en koskaan, vastasi Edith samalla tavalla. — Mitä tehdä? Syntien tunnustaminen esimerkiksi! Käsitän, että se on hänelle kaikkein inhoittavin ja vastenmielisin asia, mitä ajatella voi. Kun minä menen kirkkoon, tahtoo hän aina saattaa minua. Tämän ajan kuluessa olen käynyt kaksi kertaa ripillä. Käyn jokseenkin harvoin.
— En moiti! sanoi don Innocenzo.
Uskonnosta puhuminen luonnon helmassa illan ensimmäisten varjojen laskeutuessa maahan hellyttää sydäntä. Silloin sieltä pulpahtaa esiin salaisia, kainoja mielipiteitä, jotka päivällä pysyvät piilossa, peläten ihmisiä ja hiukan myös toisia, nöyrälle omalletunnollemme opettajien, kirjojen ja esimerkkien auktoriteetilla tyrkytettyjä mielipiteitä.
— Hän ei sanonut mitään ensimmäisellä eikä toisella kerralla, jatkoi Edith, — mutta hän kärsi, sen huomasi hyvin, ja pysyi sitten jonkin aikaa surullisena ja vähäpuheisena. Minä luen hänen ajatuksensa. Isä parka, te ette voi kuvitellakaan, millaisia huonoja tovereita hänellä on ollut! He eivät ole voineet pilata hänen sydäntään, mutta he ovat täyttäneet hänen mielensä kaikenlaisilla surkeilla karkeuksilla.
Suntio astui puutarhaan ja kirkkoherraa tervehdittyään meni hakemaan kirkon avaimia. Don Innocenzo sanoi hyvästi Edithille, joka jäi muurille istumaan. Heti yksin jäätyään hän tunsi syvän lamaannuksen valtaavan mielensä. Hän oli rakastanut ja luopunut rakkaudestaan, mutta vasta nyt hän huomasi kadottaneensa Sillan kokonaan, vasta nyt, kun hän tiesi tämän palanneen takaisin palatsiin Marinan luokse. Muutaman minuutin perästä kellot alkoivat soida laskevan auringon viimeisen lämpimän valon värittäessä kirkkoa. Ja Edithistä tuntui, kuin ne olisivat sanoneet: »Hyvästi rakkaus, hyvästi suloinen rakkaus, hyvästi hempeä nuoruus!» Hän nousi ja meni sisälle, mutta sinnekin tunkeutui kellojen ääni, vaikka haikeampana: »Hyvästi, hyvästi!» Edith nousi ylös huoneeseensa. Ikkunat olivat auki ja kellot kertasivat kovemmin kuin koskaan: »Hyvästi!» Valkeiden verhojen välistä näki lännen taivaalla iltatähden välkkyilevän. Edith ei tahtonut antaa liikutuksen voittaa itseään ja meni isänsä huoneeseen, jossa tunsi itsensä heti tyynemmäksi. Hän sulki ikkunan tietämättä oikein miksi. Sitten hän ryhtyi harjaamaan erästä päällystakkia, katsoi olivatko napit lujassa, pani sen käännöksille ja asetti sitten tuolille, pöyhötteli sängyn tyynyjä, järjesteli ja silitteli lakanoita hellästi kuin äiti pannessaan kuntoon sairaan lapsensa vuodetta ja jäi sitten katselemaan kirkasta tähteä, tällä kertaa rauhallisena, ja kuuli Martan kutsuvan puutarhasta: