— Neiti! Oh! Neiti!
Martta halusi tietää, menisikö Edith kirkkoon, sillä silloin hänkin olisi voinut mennä ja sulkea koko talon.
He liittyivät naisiin, jotka kiipesivät alhaalta kylästä, päät peitettyinä tummiin huiveihin, astellen yksi toisensa perästä mykkinä kirkkoon, ojensivat kätensä vihkivesiastiaan, kumarsivat pääalttarin tulille ja hävisivät pimeään, oikealle ja vasemmalle. Don Innocenzo tuli pian esiin messupaidassa ja kasukassa ja alkoi lukea rukouksia neitsyt Marialle, lukien vuoron perään Pater nosteria ja Ave Mariaa.
Edith olisi halunnut seurata noita rukouksia sydämellään, mutta ei voinut, niin mahtipontisen väärällesointuvia ja imeliä ne olivat. Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei don Innocenzo olisi osannut löytää mitään arvokkaampaa Marian suuren ja puhtaan sielun ylistykseksi, sielun, joka oli ikuisesti naisellisen ruumiillistuma kristillisessä kirkossa. Ja todellakin don Innocenzo oli yrittänyt ottaa käytäntöön eräitä omia tekemiään rukouksia, paljon yksinkertaisempia ja vakavampia, mutta koska noita edellisiä kerrattiin jo ikiajoista lähtien, niin ne miellyttivät paljon enemmän yleisöä. Kylän tekopyhät olivat panneet toimeen nöyrän kapinan ja kiusasivat pappi-parkaa niin kovin saadakseen takaisin valtaistuimet, manttelit ja tähtikruunut, että hänen oli täytynyt lopulta myöntyä.
Edith ei huomannut, kuinka hän kaikkosi ajatuksineen kirkosta ja rukouksista. Hän kulki mietteissään Orridoon, kuuli Marinan kyselevän häneltä Sillasta, puhuvan serkustaan ja mielipiteistään avioliiton suhteen ja sanovan: »Jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan pahaa minusta, niin muistakaa tätä iltaa.» Sitten hän oli kävelevinään taas Sillan kanssa Milanon vallituksilla ja kuuli tämän puhuvan Marinasta, luki uudelleen omistuksen, joka oli kirjoitettu Erään Unen alkulehdelle, nuo sanat: »jos hänet hylätään, antaa hän itsensä vajota kokonaan». Kaikki selvisi hänelle kuin valon välähdyksessä. Hän säpsähti, pahoitteli hajamielisyyttään ja painoi päänsä rukouspenkkiä vastaan, sulki silmänsä ja pakotti ajatuksensa ja sydämensä kohoamaan Jumalan luokse.
Mutta kauan hän ei jaksanut ponnistella. Entiset ajatukset ottivat hänet pian taas valtaansa ja veivät hänet kauaksi, väistyivät sitten taas vähitellen uuden ponnistuksen tieltä. Näin ponnistellen hän ei kuullut don Innocenzon ääntä eikä rukousten muminaa pimeästä, ei litanian veisuuta, joka kulki avonaisesta ovesta ulos kauaksi iltatuulen huminan mukana. Yht'äkkiä hän tunsi käden hartioillaan; se oli hänen isänsä.
— Tulin juuri, sanoi tämä hiljaa hänen korvaansa.
— Tahdotko, että jään tänne hetkeksi kanssasi?
— Oi, kyllä, isä. Lienet väsynyt, istu.
Hän nousi itsekin istumaan ja otti isänsä käden omaansa. Steinegge oli vaiti hetken ja kysyi sitten arasti: