— Onko se jo lopussa?
— On, isä. Tahdotko odottaa minua ulkona?
— Ei, ei. Emmekö voisi sanoa jotakin yhdessä?
Edith puristi hänen kättään.
— Puhu sinä, sanoi hänen isänsä.
— Ajatelkaamme äitiä, sanoi Edith. — Puhukoon hän Jumalalle, pyytäköön hän meille valoa ja rauhaa ikiajoiksi. Sanokoon Hänelle, että annamme anteeksi kaikille, jotka ovat meille pahaa tehneet, eikö totta isä? Kaikille.
Steinegge ei vastannut. Hänen kätensä vapisi Edithin kädessä.
— Sano, isä, että annamme. Olemmehan niin onnellisia.
— Oh, Edith, jos se olisi vain niille, jotka ovat tehneet pahaa minulle!
— Kaikille, isä, kaikille.