— Koetan parastani, sanoi tämä.
Kirkko oli jo tyhjä, suntio oli sulkenut sivuoven salvat ja don Innocenzo tuli alas pääovea kohden. Steinegget nousivat ja menivät hänen kanssaan ulos. Edith pysähtyi hetkeksi ovelle.
— Oi, kuinka kaunista! huudahti hän.
Taivas oli kauttaaltaan kirkas, ja sitä vastaan piirtyivät vuorten ja kukkulain terävät ääriviivat; alhaalla lännessä välkkyili iltatähti. Kävi tuuli. Kirkon takana vuorella puiden lehvät humisivat. Laakso näytti äärettömän isolta, tummalta vaipalta, joka oli huonosti levitetty kirkkaiden, alastomien tähtien jalkoihin.
— Vahinko, ettei ole kuutamoa! huudahti Steinegge.
Edith tunnusti, että hän väliin piti enemmän tähtien tunteettomasta valosta kuin kuusta. Hänen ajatuksensa mukaan kuu, toinen pieni maa, meidän maapallomme palvelijatar ja ehkä kerran kiinni meidän planeetassamme, imarteli eräitä maallisia intohimoja, ja hellytti sydämiä, kun sitävastoin jylhät, meille välinpitämättömät tähdet kohottivat ihmishengen haltioitumistilaan. Tämä oli hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän sitä sanonut. Hän huomautti vain, että tänä iltana Venuksen valo oli niin voimakas, että se synnytti varjoja kirkon valkealle seinälle.
— Se on melkein kuin kuu, sanoi hän, — lempeä sekin, mutta minusta se tuntuu pyhemmältä.
Kaikki näytti hänestä pyhältä tuossa mielentilassa, yksin tuulen äänikin kirkon takana.
— Mitä palatsiin kuuluu? kysyi don Innocenzo, jonka piti lähteä alas kylään erästä sairasta tyttöä katsomaan.
— Hiukan parempaa, hiukan parempaa, näyttää siltä kuin kohtaus toisessa keuhkossa olisi jo ohitse.