— Oi, Edith, tuo talo, tuo talo! huudahti Steinegge don Innocenzon mentyä.
— Oh!
Käsivarsiaan kohottaen ja käsiään heilutellen hän otti kolme pitkää askelta eteenpäin.
Edith ei sanonut mitään aina pappilan portille saakka.
— Luulin, ettette palaisikaan enää, sanoi Martta avaten porttia. — Ja entä herra?
— Hiukan parempi. Menemmekö vielä kävelemään muutaman askeleen, Edith?
Edith suostui. Sen sijaan, että olisivat laskeutunee suoraan alas kylään, he lähtivät kulkemaan erästä pientä polkua, joka kiersi alhaalta puutarhan taitse ja laskeutui vinosti valtamaantielle muutaman sadan askeleen päähän kylän ensimmäisistä taloista:
Steinegge kertoi käynnistään palatsissa, missä oli tavannut kreivitär Foscan ja Giovannan. Kreivitär, jo ennenkuin oli tervehtinytkään häntä, oli huudahtanut: — Oh, nyt tämä toinenkin on täällä! Mutta saatuaan kuulla hänen olevan vieraana pappilassa, hän oli käynyt hyvin sydämelliseksi. Steinegge ei ollut ymmärtänyt kolmatta osaakaan hänen kertomuksistaan tuosta surullisesta tapauksesta ja hänen valituksistaan, että palatsissa vallitsi todellinen Babylonia. Kreivittären mielestä Marina oli lohduton eikä tullut hetkeksikään ulos huoneestaan. Häistä hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta sen sijaan oli Giovanna kertonut. Giovanna-parka, kuihtunut ja kyynelissään, oli todellakin säälittävä. Hänen koko huolensa oli kreivin tila, muusta välitti hän vain sen verran kuin se voi vaikuttaa sairaan mielentilaan, jos tämä saisi takaisin älynsä. Hän olisi toivonut, että häät pidettäisiin heti ja kaikki menisivät matkaansa. Hänen mielestään tuo rouva kreivitär ja tuo herra kreivi Veneziasta tähtäilivät vain rahoja. Olivatpa he jo kyselleet häneltä, tiesikö hän oliko isäntä tehnyt testamenttia.
— Mutta on vielä jotakin, joka tuottaa minulle pahempaa mielenahdistusta kuin kaikki tämä, lisäsi Steinegge. — Näin Sillan.
Edith oli vaiti.