— Oo, minkä vaikutuksen minuun teki nähdä hänet siellä! Hänkin näytti hämmästyvän, mutta pakeni, tuskin tervehtien, eikä kysynyt mitään sinusta, ei mitään!

— Eihän hänellä ollut mitään syytä kysyä minua.

— Mutta olimmehan toki hyviä ystäviä, arvelen. Tämä ei ole luonnollista. Pelkään tietäväni liian paljon asioita, Edith. Pelkään… Voit arvata, mitä pelkään. Mutta toisaalta, tuona iltana Milanossa meidän puhuessamme häistä, tuntui hän aivan parantuneelta. Eikö totta, luulen jo kertoneenikin…

— Kyllä, kyllä, isä, tiedän; mutta minne menemme Täällä ei ole miellyttävää.

He olivat saapuneet maantielle. Oli pimeä. Venus oli kadonnut, tuuli toi laakson pohjalta sammakoiden kurnuttavan äänen ja kosteiden niittyjen painavaa ilmaa.

— Menkäämme vasemmalle, sanoi Steinegge, teemme siten kierroksen ja palaamme kotiin kylän ja kirkon kautta.

He kulkivat hitaasti, käsi kädessä kylää kohden. Edith puheli rakkaasta Saksanmaasta ja menneistä ajoista. Hänellä oli aina jotakin kerrottavaa, muistoja lapsuusvuosista, jotakin, joka muistui hänen mieleensä sattumalta, etenkin illan hämärän laskeutuessa. Hänen isänsä heltyi ja tuli liikutetuksi, ei niin paljon noiden pienten, hänelle kerrottujen tapausten vuoksi, kuin ajatellessaan, että nyt nuo surulliset vuodet olivat ohitse ja että Edith oli siinä hänen rinnallaan.

Kylässä he tapasivat don Innocenzon, joka juuri tuli ulos eräästä kurjasta hökkelistä. He kuulivat naisen, joka saattoi häntä tulineen alas kadulle, sanovan tuskallisesti:

— Mitä arvelette, herra kirkkoherra?

— Rohkaiskaa mielenne, Maria, vastasi don Innocenzo, — antakaa hänet
Herralle.