Silloin seurasi kertomus tuon päivän jälkeisestä aamusta, Sillan käynnistä ja hänelle valmistetusta jääkylmästä vastaanotosta sekä sanoista, jotka Edith oli löytänyt kirjasta. Nyt don Innocenzo säpsähti, aavistaen liian myöhään, mihin epäluuloon Edithin kertomus johti. Tämä ei jättänyt myöskään kertomatta isänsä äskeistä kohtausta Sillan kanssa ja isänsä siitä saamia vaikutelmia. Hän pelkäsi jonkin surullisen salaisuuden kätkeytyvän palatsin varjoihin ja nuhteli itseään siitä, että oli valppauden puutteessa antanut ravintoa tunteelle, joka, jääden vastausta vaille, voisi yllyttää Sillaa vähemmän kunniallisiin aikeisiin.
— Luulin, että minun täytyi kertoa teille kaikki tämä, sanoi hän, — sillä minusta tuntuu, että te palatsissa käydessänne tiesittekin jo nämä asiat, vaikkakin sinä on moitteen syytä minua kohtaan.
Don Innocenzo imi ilmaa ja hieroskeli hitaasti käsiään aivan kuin niitä olisi pakottanut.
— En todellakaan tiedä mitä moitteen syytä siinä voisi olla…
Näytti kuitenkin siltä, kuin kevyt, kylmä varjo olisi laskeutunut hänen sieluunsa. Hän pureskeli epäselviä sanoja, niinkuin se, joka ei oikein pääse asiasta perille. Sitten hän kysyi Edithiltä, mikä mies tuo herra Silla oikeastaan oli. Edith vastasi uskovansa hänen olevan ylevän hengen, mutta sairaan ja elämän vastuksista loukkaantuneen.
— Ja teistä tuntui, että hän oli mieltynyt teihin? Edith ei vastannut.
— Mutta te puolestanne ette tuntenut mitään häntä kohtaan, ja vain väärinkäsityksen vuoksi herra Silla voi toivoa vastarakkautta?
— Ei, herra, pelkään, ettei se ollut yksistään väärinkäsitystä.
Edith lausui nämä sanat hyvin hiljaa painaen päänsä kirjoituspöydällä lepääviin käsiinsä.
Don Innocenzo oli ääneti, katsellen nuorekkaita, kullalle välkähteleviä hiuksia. Tuo paljastus suretti häntä, hänestä oli ikävää löytää intohimoja sielusta, jossa oli luullut rauhan vallitsevan, ja nähdä tuon kauniin, älykkään pään painuvan murheellisena alas. Menneitten aikojen pitkinä puhteina, jotka hänen oli tapana viettää miettien ja lukien pienessä työhuoneessaan, oli toisia naiskuvia, miettiväisiä ja kainoja, ilmaantunut pyhistä kirjoista hänen eteensä. Hänestä tuntui, että pöytäkellon käheä ääni sanoi nyt hänelle: »Muistatko?» Kas tuossa monien vuosien jälkeen taas yksi noita kuvia, elävä ja todellinen eikä enää sen vaarallisempi hänelle kuin viattomalle lapselle. Ja häntä suretti, että tämä oli haavoittunut, sillä siinä oli jotakin hänen omasta nuhteettomasta nuoruudestaan ja niistä naisihanteista, joita hän oli silloin kaukaa katsellut vavisten kunnioituksesta.