— En, sanoi Edith, — mutta kuitenkin tuottaisi se minulle suurta surua.
Don Innocenzo vaikeni; hän etsi sanoja, mutta ei löytänyt. Sen sijaan toiset Edithin kertomuksen johdosta heränneet ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, epäily kunniattomasta juonesta varmeni ja ajatus askaroi: jotakin hänen oli tehtävä, nopeasti, ehkäpä heti, taistellakseen noita aikeita vastaan, joita Edith uskoi Marinan miettivän ja joita Marina itse oli epäsuorasti jo viime syyskuussa ilmaissut puhuessaan eräästä ystävättärestään, joka oli mennyt naimisiin vihasta ja inhosta saavuttaakseen sitä tietä rakastajansa.
— Puhukaa minulle aivan vilpittömästi, sanoi hän äkkiä, — oletteko varma vai ei, että herra Sillan ja donna Marinan välillä on yhteisymmärrystä? Älkää arastelko; tässä ei ole kysymyksessä panettelu eikä sellaisen tuomitseminen, jonka evankeliumi kieltää. Minun virkani voi ehkä olla apuna hyvän palveluksessa, ja minun on senvuoksi tiedettävä, niin paljon kuin mahdollista, totuus. Te, joka tunnette henkilöt ja tapaukset, sanokaa minulle rehellisesti mikä ajatuksenne on.
— Kaksi päivää sitten en ollut varma, sanoi Edith, — mutta tänään pelkään olevani.
— Kuinka? Että heidän välillään on yhteyttä?
— Pelkään sen tapahtuvan, minulla on sellainen aavistus.
— Hän pelkää sen tapahtuvan, sanoi don Innocenzo kuin itsekseen puhuen, ja nojaten kyynärpäätään kirjoituspöytään hän painoi otsansa kättään vastaan kopeloiden hermostunein sormin päätään ja mietti. Hetken päästä hän aukaisi kirjoituspöydänlaatikon ja otti sieltä esille paperiarkin.
— Te ette ole vastannut niihin sanoihin, jotka herra Silla kirjoitti tuohon kirjaan?
— En, isä.
— Kuinka? kysyi don Innocenzo.