— En ymmärrä näitä asioita, sanoi hän liikutettuna, — mutta olen aina ajatellut, että intohimoisen suhteen sijasta, oli se sitten pyhitetty tai pyhittämätön, voisi kahden, todellakin ylevän, todellakin voimakkaan sielun välillä olla toisenlainen side, jo itsessään pyhä: rakkaus, sanokaamme vain tuo niin suuri sana rakkaus, joka olisi täydelleen kristillisen ihanteen mukainen, osa ihmissielujen sisäisestä yhteydestä heidän tiellään Jumalaa kohden. Sanoisinpa, ettei maan päällä ole mitään sen kauniimpaa kuin tuollainen suhde, vaikkakin avioside on pyhä ja sillä on korkea merkitys. Te tahdotte tehdä tuon uhrauksen isällenne. Olkoon, mutta miksi repiä sydämestänne yksin sen henkilön muistokin, joka oli teille rakas? Miksi luopua virvoittavasta tunteesta, joka saattaa teidät toivomaan tuon henkilön ajallista ja iankaikkista hyvää niinkuin omaanne? Miksi toinen henkilö ei voisi tuntea samanlaista tunnetta teitä kohtaan, niin että kumpikin, vaikka eri teitä kulkien, täyttäisi omat velvollisuutensa tuo suuri voima sydämen syvyydessä? Kirjoittakaa niin, kirjoittakaa niin.
— Te olette pyhä mies, sanoi Edith, vaan hänen kasvoillaan ja äänessään oli surumielinen mutta.
— Ymmärrän hyvin tuollaisen suhteen kauneuden, lisäsi hän, — mutta riittäisikö se hänelle? Eikö hän taistelisi sitäkin suuremmalla innolla, päätöstäni vastaan ja saattaisi minua moneen tuskalliseen kiusaukseen?
Don Innocenzo tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän huomasi tuntevansa maailmaa paljon vähemmän kuin Edith, tunsi, ettei kyennyt tällaiseen keskusteluun, mutta hänen vakaumuksensa pysyi lujana.
— Voi olla, vastasi hän huoaten. — Kirjoittakaa niinkuin haluatte, vain muutama sana, kunhan se vain kohottaa hänen mieltään.
Edith ei vastannut. Hän jäi kynä kädessä miettimään katsellen tuleen. Kirkkoherra avasi ikkunan ja nojasi käsivarsiaan sen lautaan. Tähdet katselivat häntä sanoen, että hän oli oikeassa, mutta maa sanoi hänen olevan väärässä.
Hetken perästä Edith kutsui häntä ojentaen kirjoittamansa avonaisen kirjelapun hänelle.
— Ei, sanoi pappi, — en suinkaan lue sitä, sanokaa vain, ovatko ne sanoja, jotka antavat rohkeutta?
— Oh, don Innocenzo! huudahti Edith rukoillen, — olen kirjoittanut, olen täyttänyt toivomuksenne. Lukekaa, jos haluatte, mutta älkää tehkö minulle enää kysymyksiä, älkää puhuko minulle enää tästä.
— Hyvä, hyvä, pysykää rohkealla mielellä muistaen, ettei Herra tahdo, että antaudumme surun valtaan, ja nyt lepäämään, sillä onkin jo myöhä.