Edith kuunteli isänsä oven edessä, ennenkuin meni huoneeseensa. Tämä nukkui. Suloisempaa, liikuttavampaa unta ei voinut olla olemassa hänelle kuin hänen isänsä rauhallinen, lapsellisen säännöllinen hengitys. Hän jätti kynttilän omaan huoneeseensa ja palasi takaisin pimeässä, nojasi otsansa oven pieleen ja kuunteli etsien voimaa ja sielun rauhaa, joita hän niin tarvitsi.
Siinä samassa alkoivat raskaina kumahdella lyönnit kellotornissa, putoillen kaamean juhlallisina katolle, portaille ja pienen, nukkuvan talon permannolle. Edith kohotti pelästyen päätään lukeakseen lyönnit, aivan kuin ne olisivat olleet jonkun peloittavan, odottamattoman vieraan lyömiä iskuja pronssiovelle. Kello oli puoli yksitoista.
IV. PELOITTAVA VIERAS.
Silla, joka loikoi pitkänään nurmella, hypähti istumaan ja luki lyönnit. Puoli yksitoista. Hän otti esiin kellonsa ja katsoi sitä tähtien himmeässä valossa. Tiesihän hän, että kello oli puoli yksitoista: pari minuuttia tätä ennen hän oli jo katsonut sadannetta kertaa kelloaan. Hän heittäytyi syleilemään nurmea kouristunein sormin, repäisten sitä käden täyden. Marina oli sanonut: yhdentoista jälkeen.
Hän antoi voimattomien käsivarsiansa vaipua alas, veti niskaansa alaspäin, lysähti kokoon aivan kuin äärettömän raskas jalka olisi astunut hänen hartioilleen. Tällä hetkellä hän ajatteli sitä halpamaista tekoa, johon oli ryhtymäisillään vaikeasti sairaan ystävänsä katon alla, ajatteli menneitä hyviä päätöksiään, lankeemuksiaan ja voittojaan ja ennen kaikkea muinaista synkkää aavistustaan tuosta viimeisestä auttamattomasta lankeemuksesta hirvittävään kuiluun, joka oli edeltäpäin määrätty, kuka ties mihin hetkeen hänen elämässään, ja johon hän sieluineen ja ruumiineen ikipäiviksi katoaisi. Hän tunsi ilman pelkoa saapuneensa nyt tähän kohtaan, tunsi jo heiluvansa yhdellä jalalla ilmassa syvänteen yläpuolella.
Hänen suontensa lävitse kulki katkera voima, jok'ainoa ajatus haihtui, yksin se hetkikin, jossa hän eli.
Hän oli ollut siinä jo tunnin verran, eilisiltaisella paikallaan, sypressin juurella viinitarhan nurmikolla. Nuo iltapäivän viisi tuntia, jotka eivät näyttäneet ikinä loppuvan, olivat nyt ohitse, haihtuneet kuin hetkinen. Hän katsoi kelloaan: puuttui vielä kaksikymmentäviisi minuuttia yhdestätoista.
Menisikö hän heti? Odottaisiko siellä? Häntä vaivasi ajatus, ettei tuntenut veressään hurjempaa kiihkoa. Hänestä tuntui, että vain kuumeinen odotus kidutti hänen aivojaan ja hermojaan, mutta ei mikään muu. Ehkä kohtaus Steineggen kanssa?… Ei, hän ei tahtonut ajatella tuota nimeä.
Hän nousi, syleili sypressin mahtavaa runkoa ja sulki silmänsä kuvitellen seisovansa laiturin portailla ja kuuntelevansa; useampaan kertaan hän uudisti mielikuvansa nauttien tuskin kuuluvasta kuiskeesta, tuntien kahden pienen käden, tuoksuavan ilmakehän ympäröiminä, tarttuvan hänen omiin ojennettuihin käsiinsä ja vetävän häntä ylös hämärään. Olento kohosi ja siirtyi taaksepäin, ja hän seurasi; molemmat olivat vaiti, mutta toisiinsa kiertyneet kädet puhuivat niin selittämättömän selvää ja suloista kieltä, että he huohottivat raskaasti kuin tukehtumaisillaan, mielettöminä melkein ja…
Hän riuhtasi itsensä pontevasti irti sypressistä. Katsoi taas kelloaan: se oli neljännestä vailla yksitoista. Hän siirtyi viinitarhasta kiviportaille ja alkoi laskeutua hitaasti, henkeään pidätellen, varpaisillaan ja pysähtyen joka kerran, kun kuuli rapinaa suihkulähteiden lievän lorinan keskeltä. Ei ainoatakaan valoa näkynyt pimeästä palatsista, ei ääntä kuulunut. Hän lähti kulkemaan oikealle pitkin muurin viertä kumartuen ristinkukkien ja jasmiinien hajallaan riippuvien oksien alitse, työnsi sisälaiturin pienen oven auki ja astui pimeään. Hän ei nähnyt muuta kuin portaiden alkupään vasemmalla ja alhaalla laiturin suulla veden hienon aaltoilun, kun se silloin tällöin painoi veneiden köleihin tyyniä suudelmiaan. Silloin välähti Sillan mieleen, että tuo kohtaus voisikin käydä toisenlaiseksi kuin hän oli kuvitellut, ettei Marina ehkä rakastanutkaan häntä, vaan että jokin outo oikku häntä johti. Tahtoisikohan hän pitää häntä pilkkanaan ja antaa odottaa turhaan koko yön?