Hän istahti portaille katsellen ylös, jossa pieni, soikea ikkuna näytti kappaleen taivasta, sypressin heiluvan latvan ja vain yhden kalpean tähden.
Puuttui vielä seitsemän minuuttia yhdestätoista. Hänen kellonsa ja kirkon kellon välillä oli kahden minuutin ero. Kirkonkello oli siis yhdeksän minuuttia vailla yksitoista. Hän ajatteli, että kun hänen kellonsa olisi yksitoista, niin olisi hänellä vielä kaksi minuuttia odotettava, kaksi iankaikkisen pitkää ja kiduttavaa minuuttia. Mutta kas, siinä samassa hän kuuli erään muita kiireellisemmän kellon palatsin syvyyksissä lyövän kimeästi yhtätoista. Donna Marinan kello oli siis nyt yksitoista.
Hän nousi, astui alas portaita aina sinne asti, mihin ei ikkunan heikko valo ulottunut, painoi kätensä kumpaakin seinää vastaan, taivutti vartalonsa eteenpäin ja kuunteli.
Kaikki oli hiljaa.
Silloin heikko oven vingahdus salpasi hänen henkensä. Seurasi varovaisten askelten kapinaa, kuului ääni, ei ääni, vaan lyhyt hengähdys:
— Renato!
Silla oli jo ryntäämäisillään esiin, mutta jalka ei liikahtanut.
Hetki sen jälkeen hän kuuli taas, mutta tällä kertaa kovemmin:
— Renato!
Ääni tuntui eikä tuntunut donna Marinan ääneltä.