— Kyllä. Sanoakseni teille totuuden, niin minun henkilökohtainen etuni vaatisi, että te jäisitte tänne vielä muutamaksi tunniksi. Pyytäisin teitä auttamaan itseäni. Minulla on niin paljon tekemistä. On pyydettävä tuomarilta sinettien liittämistä. Käsitättehän, testamentissa on niin paljon ihmisiä! On kirjoitettava Novaran hospitaalin johtokunnalle. Olen jo lähettänyt sähkösanoman, mutta se ei riitä. Myöskin hautajaisista on puhuttava. Perhekappeli on Oleggiossa. Pitääkö kreivi viedä sinne? Pitääkö hänet haudata tänne? Ennen kello kahta tuodaan painetut kuolinilmoitukset, jotka on lähetettävä; suuri työ siinäkin! Cesare-vainaja oli enemmän kuin puolen Piemontin ja puolen Toscanan serkku. Siis mitä minuun tulee, olisin iloinen, jos te jäisitte tänne iltaan asti.
Voimakas tuulenpuuska puhalsi ikkunasta sisään pullistuen verhoja.
— Ohoo, tuuli kääntyy, sitä parempi, sanoi komendööri. — Tämä ilmakin on suorastaan kamala.
Silla ei vastannut, tervehti ääneti ja meni mietteissään omaan huoneeseensa.
Mikä oli nyt tuo uusi arvoitus? Mitä oli tuo uusi kohtalon ilveily? Hän ajatteli eräitä tapauksia, kun hullut yht'äkkiä herätessään ovat parantuneet. Ehkä donna Marinan hourailu oli ollut vain ohimenevä kohtaus, todellakin kummallisista asianhaaroista johtuva, ääretön, hermostunut kiihoitus.
Jos Vezza olisikin väärässä? Jos hän todellakin olisi parantunut? Jos hän halveksi häntä nyt ja työnsi luotaan; tuo painava kahle olisi siis epäilemättä katkennut.
Jäljelle jäisivät omantunnon vaivat ja häpeä, että omasta arvostaan välittämättä oli palannut takaisin palatsiin, syyllinen mielessään, että oli ruvennut kreivin verivihollisen kanssa liittolaiseksi, kun tuo mies, joka oli rakastanut häntä ja tehnyt hänelle hyvää, makasi sairauden murtamana. Mutta sittenkin, jos hän pääsisi vapaaksi, eikö hän voisi kohota vielä, puhdistautua jonkin vaikean ja pitkän sovituksen avulla? Jokin salainen ääni hänen sydämessään kuiskasi hänelle tätä toivetta, kerraten hänelle Edithin sanoja: »hän ei vajoa koskaan, jos rakastaa, niinkuin sanoo.»
Se ei ollut enää sama Silla, joka hetki sitten vuoteessa istuen oli houraillut Guercinon enkelin rukoillessa. Nyt oli itsemurhan ajatus hävinnyt hänen mielestään. Hän ei tahtonut tehdä vielä mitään päätöstä tulevaisuuden suhteen, ennenkuin oli nähnyt donna Marinan ja puhunut tälle. Oi, jospa Jumala tahtoisi olla hänelle armollinen, kohottaa hänet vielä tämän kerran! Hänen uskonnollinen tunteensa, hänen uskonsa sielun salaiseen yhteyteen Jumalan kanssa ja surun terveelliseen voimaan elpyivät taas hänessä. Hän kätki kasvot käsiinsä, ja hänen mieleensä tuli eräs surullinen hetki, jolloin hän oli umpimähkään avannut raamatun ja lukenut siitä: Infirmatus est usque ad mortem, sed deus misertus est ejus. Kuinka paljon lohdutusta, kuinka paljon elämänvoimaa tässä ajatuksessa! Kuvia paremmasta tulevaisuudesta kohosi tahtomattaan hänen mieleensä, vaikka hän koetti vastustaa niitä peläten kuvittelevansa liikoja ja valmistavansa itselleen katkeria pettymyksiä. Rangaistakseen itseään tuli hänen ottaa paikka sukulaisten tehtaassa, tehdä päivällä turhaa työtä ja käyttää yö opintoihinsa ja voida sanoa tuolle henkilölle: ansaitsen vielä, että kannat minua sydämesi syvyydessä!
Nämä kuvat herättivät hänessä myrskyn, sellaisen kuin se, joka parhaillaan pieksi palatsin seiniä ja kattoa. Satoi yhä, mutta Alpe dei Fioren kallionlohkareet alkoivat tummua selvinä kalpeaa taivasta vastaan, pohjatuulen raivotessa ja repiessä harmaat pilvet riekaleiksi.