— Kas tässä agave, jota tahdoin näyttää teille, sanoi don Innocenzo
Steineggelle. — Kaunis, vai mitä?
Se seisoi ylpeänä ja surullisena nauttien auringosta keskellä suurta, harmaata kalliota kahden lyhyen metsäkaistaleen välillä. Ylhäällä kallion reunan ja sinisen taivaan välillä laihat pensaat rimpuilivat nauraen voitokkaassa tuulessa, joka ryntäsi laakson lävitse, suhisi alhaalla don Innocenzon kasvitarhassa, pappilan katolla ja niityillä. Karhunmarjapensastöyhtöjä riippuili kallion halkeamissa, pitkiä ja kierteisiä murattiköynnöksiä laskeutui sen juurilta, jotka vajosivat vielä sateesta märkänä kimaltelevaan nurmeen. Tuo murattien rakastama, karhunmarjapensaita sietävä suunnaton, puoleksi paljas kallio oli seudun keskus, elämä ja ihastus. Don Innocenzo oli antanut tuoda sinne yksinkertaisen istuimen ja vietti tuntikausia lukien ja mietiskellen siellä.
— Siinä on jotakin etelämaalaista, tuossa agavessa, eikö totta? Minä tulen usein tänne kirjoineni ja ajatuksineni hengittämään tätä viattomuuden ilmaa, joka puhdistaa sydämen. Tarvitsen sitä, sillä olen kateellinen, vihainen, ehkä pahansisuinenkin ja kunnianhimoinen, ei, kunnianhimoinen en sentään, vaan saita. Väliin minusta tuntuu kuin olisin saita, kuin huolehtisin liiaksi muutamista joutavista asioista. Kuulkaa, teen teille synnintunnustukseni. Annatteko te sitten minulle synninpäästön? Minä puhun joka tapauksessa, sillä se tekee minulle hyvää, te puolestanne tehkää sitten miten haluatte. Siis, kun näen viljeltyjä peltoja, tunnen että Jumalan ja minun välilläni on niin paljon ihmisiä; täällä en tunne olevan enää ketään ja puhun Herran kanssa kahden kesken, sitäkin mieluummin, koska on kysymyksessä minun omat vaivani. Kai teilläkin on sellaisia hetkiä. Eikö teillä ole koskaan mitään, joka vaivaa teitä?
Steinegge työnsi yhdellä iskulla keppinsä maahan.
— Voi, kuinka sokea! Kuinka tyhmä olen ollut! sanoi hän. — En ole mitään ymmärtänyt! En mitään epäillyt! Luuletteko, että hän on kovin kiintynyt tuohon?
— Oo, ei niinkään kovin, toivoisin! vastasi don Innocenzo loukkaantuneena, että puheensa sai niin vähän huomiota osakseen. — Rauhoittukaa! Älkää saattako minua katumaan, että kerroin teille kaikki. Puhuin estääkseni teitä pyytämästä neiti Edithiltä selitystä herra Sillan puheeseen. Neiti Edithin ei pidä saada tietää sitä, se tuottaisi hänelle liiaksi surua. Muuten on ehkä paras näin, ja sanokaamme suoraan, että niin on. Näettekö, mikä mies tuo herra Silla oli!
— Mikä mies hän oli? Mitä tahdotte? Pidin hänestä niin kovin paljon. En voi tuomita häntä vielä niinkuin te.
Hän pyyhkäsi otsaansa kuin olisi tahtonut työntää sinne takasin monia kiusallisia ajatuksia.
— Minun tähteni! sanoi hän, — minun tähteni!
Minä suutelisin kiitollisuudesta sitä paikkaa, mihin hän jalallaan astuu, ja sanoisin sitten: tallaa minut jalkaisi alle, mutta minä en ymmärrä. Ettekö tiedä, herra abbee, että minulle on liikaa omistaa kokonaan Edithin sydän, että väliin tunnen omantunnon vaivaa kuin suuren itsekkyyden vuoksi ja olisin ollut onnellinen tästä avioliitosta; sillä minäkin olen jo vanha ja on ajateltava muitakin asioita.