— Terveyskö?
— Ei, ei, kuulkaa. Voisihan olla, että teidän tyttärenne tahtoisi ajatella yksistään teitä, huolehtia yksistään teistä ja elää yksistään teitä varten, siksi kunnes te, rakas ja parhain ystäväni…
Don Innocenzo tarttui puhuessaan hänen käteensä.
— … ymmärtäisitte, mikä on tuo salainen suru, joka, tiedän sen, on tyttöparan sydämessä.
— Te tiedätte sen! huudahti Steinegge kalpeana ja puristaen kovasti papin kättä katsoen häneen suu auki.
— Olettakaa, että minä en ole pappi, jatkoi kirkkoherra. — Nyt juuri en ole pappi, olen ystävä. Eikö totta? Tahdotteko kuunnella minua kuin hyvää ystävää?
Steinegge nyökäytti kiivaasti päätään voimatta puhua.
— Hyvä, oikein! Sanokaapa, te olette kärsinyt paljon elämässänne, eikö totta? Olette ollut vainottu, parjattu, eikö totta? Ja etenkin niiden puolelta, jotka kantavat tätä pukua? Niin, sanokaa vain suoraan. Luuletteko, etten minäkin tunne pappeja, jotka ovat roistoja? Sitten te olette saanut suuren kauhun heitä kaikkia kohtaan… Ei, sen uskon, ei minua kohtaan; mutta se on poikkeus. Ja sitten olette alkanut halveksia erästä toista äärettömän paljon korkeampaa asiaa kuin nuo kurjat papit, sitä Sanaa, jonka vartijoita ja saarnaajia heidän olisi pitänyt olla. Antakaa minun puhua, te saatte puhua sitten. Uskon kyllä, että neiti Edithin tulon jälkeen te olette paljon lähestynyt tätä Sanaa, kuinka ette olisi? Teidänkin on täytynyt tuntea ollessanne tyttärenne kanssa valoa ja lämpöä, mutta tähän saakka ei teidän ja neiti Edithin töillä tässä uskonnon kysymyksessä ole minkäänlaista yhtäläisyyttä, eikö totta? Te ette voi sanoa olevanne katolilainen, ette edes kristittykään. Nyt neiti Edith uskoo ja hänen on uskottavakin, että jos te ette alistu sydämestänne kirkon alle, niin ette voi yhtyä hänen kanssaan ylösnousemukseen ja elämään. Kas tässä tuo tuskallinen salaisuus! Teidän tyttärenne sydän ja kaikki ajatukset ovat siinä. Hän tahtoo elää vain tätä varten; olen varma, että hän etsii oman itsensä uhrautumista ja nauttii siitä erikoista tyydytystä, uuden toivon lähdettä. Te voitte olla ylpeä, että teitä näin rakastetaan. Neiti Edith luottaa Jumalaan saadakseen unelmansa toteutetuksi, ymmärrättekö? Hän ei tahdo sanoa: jos rakastat minua, tee se! Ei koskaan, vaan hän tahtoo, että teidän sielunne eläisivät suljettuina toinen toiseensa yhtämittaisessa vuorovaikutuksessa, josta vähitellen huomaamatta, joka päivä, joka hetki, Usko voi astua teihin, ystäväni. Ehkä minun ei olisi pitänyt sanoa teille tätä.
— Oh! huudahti Steinegge tukahtuneella äänellä vastustaen.
— Ehkei minun olisi pitänyt, mutta kun te sanoitte, — en ymmärrä, niin jokin sisälläni lähetti varovaisuuden tiehensä, ajattelin: tässä on puhuttava, hänen pitää saada tietää, tuollaiselle uhrille on pantava arvoa; en tahdo puhua hänelle kuin pappi, vaan niinkuin ystävä. Enkä todella puhu niinkuin pappi, ja sanon teille, etten koskaan olisi kehoittanut häntä tähän uhriin ja että kunnioitan tytärtänne senvuoksi.