— Lähdetään R:ään, täytyy juoda hiukan, rakas herra.

— Ei, vastasi Silla hajamielisesti tietämättä vielä missä maailmassa olikaan.

— Oi, älkää sanoko: ei. Näen, että olette vakava, hyvin vakava; mutta minäkin olen varsin vakava.

Steinegge pysähtyi, sytytti sikarin, puhalsi suun täydeltä savua ja löi puhetoveriaan olalle sanoen: ex abrupto.

— Tänään on kaksitoista vuotta vaimoni kuolemasta.

Hän otti askeleen eteenpäin kääntyen sitten katsomaan Sillaa kädet ristissä rinnalla, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kulmakarvat rypyssä.

— Menkäämme, tahdon kertoa sen teille.

Ja hän tarttui uudelleen Sillan käsivarteen ja veti häntä eteenpäin epäsäännöllisin askelin, pysähtyen vähän väliä.

— Taistelin maani puolesta v. 1848, niinkuin tiedätte. Jätin itävaltalaisen sotapalveluksen ja taistelin Nassaussa vapauden puolesta. Hyvä, kun esirippu oli laskenut, heitettiin minut vaimoni ja tyttäreni kanssa armosta rajalle. Lähdin Sveitsiin. Siellä tein rautatiellä kuokka kädessä työtä kuin koira. En sano muuta, tämä on vain kunniaksi. Olen hyvästä perheestä, olin Rittmeister [ratsumestari], mutta ei tee mitään, on kunniaksi että olen tehnyt ruumiillista työtä. Paha vain, etten ansainnut kylliksi. Ajatelkaa, herra, vaimoni ja tyttäreni näkivät nälkää! Silloin lähdimme muutamien hyvien kansalaisten avulla Amerikkaan, New Yorkiin. Myin olutta ja ansaitsin. Oh, se veteli! Es ward in Traum. Ymmärrättekö? Se oli unelma. Vaimoni tuli sairaaksi koti-ikävästä. New Yorkissa elimme hyvin, ansaitsimme dollareita, ja meillä oli paljon ystäviä. No niin, mitä tämä kaikki on? Lähdemme takaisin, saavumme Eurooppaan. Kirjoitan sukulaisilleni. — He ovat kaikki taantumuksellisia ja ulkokultaisia; olen syntynyt katolilaisena, mutta en usko pappeihin. — He eivät vastaa minulle. Mitä se heitä liikutti, jos vaimoni kuoli? Kirjoitan vaimoni sukulaisille. Todella naurettavaa, herra. Nämä vihaavat minua, sillä he luulivat antaneensa tyttärensä rikkaalle aatelismiehelle, mutta sen, mitä isäni ei ollut ehtinyt viedä, vei hallitus. Mainiota. Kuitenkin tuli lankoni Nancyyn, jossa olin. Vaimoni matkusti lapsen kanssa, toivoen paranevansa ja palaavansa pian. Saatoin hänet rajalle. Hän voi pahoin; meidän oli erottava kello 12. Tunti sitä ennen hän syleili minua sanoen: Andrea, olen nähnyt maani, se riittää, älkäämme erotko.

— Ymmärrättekö, herra? Hän tahtoi kuolla minun luonani. Kahdeksan päivän perästä…