Steinegge lopetti lauseen käden liikkeellä ja alkoi polttaa raivoisasti. Silla oli yhä vaiti. Ehkä hän ei kuullutkaan.
— Vaimoni sukulaiset ottivat tytön, jatkoi sihteeri.
— Se oli hyvä työ, sillä pienokaisella ei ollut hyvä minun luonani, ja ajatus, että hänen oli hyvä, auttoi minua kestämään kaikki iloisesti. Mutta voitteko uskoa, että he eivät antaneet minulle milloinkaan tietoja hänestä. Minä kirjoitin heille aina kahden viikon päästä, vielä sitten pari vuotta. He eivät koskaan vastanneet minulle. Ehkä hän ei ole enää elossakaan. Mitä tämä kaikki on? Juodaan, poltetaan, nauretaan, oh!
Tämän filosofisen huudahduksen jälkeen sihteeri vaikeni. Oli pimeä yö. Polku kulki vinosti pensaikkoista rinnettä pitkin palatsin laaksosta R:n ensimmäistä tummaa taloryhmää kohden. Alhaalla nukkui järvi. Palatsista näkyi vielä valoa kirjaston ikkunoista, ja parista muusta ikkunasta saman siipirakennuksen toisessa kerroksessa loisti myös valo, toinen lännen, toinen etelän puolelta. Ennenkuin polku ehti taloille asti, se kääntyi kahden matalan muurin välitse maissi- ja silkkiäispuupellolle.
— Minne menemme? kysyi Silla pysähtyen kylän edustalle.
— Vain hiukan vielä eteenpäin, vastasi Steinegge häntä rohkaisten.
Olisin kiitollinen Teille, jos tahtoisitte pysähtyä tähän.
Steinegge huokasi.
Niinkuin tahdotte. Mutta pysymme sitten kivityksen ulkopuolella.
He palasivat takaisin muutaman askeleen muurin taakse ja istuutuivat ruohikkoon vuoren puolelle.