Silla ei vastannut.
— Niin, sanoi Marina hiljaa sulkien silmänsä kuin imarreltu eläin. —
Luonnollista, yksinkertaista ja mukavaa! Hyvä on! huudahti hän nousten.
Pianon päällä oli kukkamaljakossa ruusuja ja glysiinejä. Hän tempasi niitä kourallisen ja hajoitti lattialle.
— Lähdettekö, hyvä on, sanoi hän, — mutta se ei riitä. Ettekö tunne velvollisuutta tehdä muita uhrauksia vuokseni?
Hänen äänessään värisi katkera iva.
— Olen käskettävänänne, markiisitar, vastasi Silla vakavasti. — Minkä uhrauksen tahansa.
— Kiitos. Olisitteko siis halukas kirjoittamaan kreivi Salvadorille?
— Kreivi Salvadorille! huudahti Silla hämmästyksissään. — Mitä pitäisi minun kirjoittaa hänelle?
— Että lähdette täältä ikipäiviksi ja ettette yritä koskaan enää tavata minua.
— Ja riittääkö tämä teille?