— Markiisitar ei siis halua minulta muuta?
— Kiitos, vastasi Marina hymyillen rakastettavasti.
— En mitään. Tapaamme toisemme vielä päivällisillä, eikö totta? Te syötte päivällistä täällä? Pyydän teitä, lisäsi hän nähdessään Sillan epäilevän.
Tämä tiesi, ettei päivällisistä tulisi mitään, mutta piti varovaisempana olla koskettamatta kysymystä ja kumarsi vain kiittäen.
Kun Silla oli menossa ulos, löi Marina kädellään arkkua ja sanoi:
— Tiedättekö? Se on hävitetty.
Silla kääntyi ja näki kauniin valkean käden tekevän ilmassa liikkeen, kuin jotakin olisi hävinnyt, ja kauniin pään, joka tervehti vielä hymyillen.
— Sitä parempi sanoi hän.
Päästyään tuskin käytävän toiseen päähän ja astuttuaan portaille hän kuuli takanaan kimeän huudon. Hän ryntäsi takaisin ovelle, josta oli tullut, ja seisoi siinä henkeään pidättäen kuuntelemassa. Hän kuuli vaatteiden kahinaa ja avainta kierrettävän lukossa. Silla poistui ja alkoi laskeutua portaita alas täynnä levottomuutta.
Marina oli päästänyt tuon huudon ja sitten sulkenut oven avaimella. Hän löi nyrkeillään otsaansa hillitäkseen itseään, avasi sitten arkun ja veti käsikirjoituksen sen alaslasketulle kannelle, ja haavoitettuaan vasenta käsivarttaan hän kirjoitti verellään Cecilian viimeisten sanojen alle: