»C'est ceci qui fait cela.
2 Mai 1865.
Marquise de Malombra, jadis comtesse Varrega.»
Tämän jälkeen hän avasi erään arkun laatikon ja otti esiin erittäin hienon, nahkaisen pistolikotelon varustettuna Malombran perheen vaakunalla: hopeainen pyrstötähti azuurinsinisellä pohjalla ja mustassa kulmassa hopeainen lilja.
— Tiedättekö, puheli hän aseelle, — hän on suostunut lähtemään. Hän ei ymmärtänyt, että se oli koe.
Silla tapasi kirjastossa komendöörin, joka odotteli häntä nuuskien nenällään ja ahneilla silmillään hyllyjä. Hän kertoi tälle keskustelunsa ja donna Marinan viimeiset kohteliaat sanat sekä käytävään kuulemansa huudon sanoen, ettei ollut suorastaan hylännyt päivälliskutsua, koska oli kysymyksessä sairas nainen, jota oli kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella. Hänen mielestään oli lääkärinapu välttämätön. Hän kehoitti myöskin sähköttämään Milanossa oleville sukulaisille, että nämä veisivät Marinan pois palatsista, joka oli mitä pahin olinpaikka hänelle. Vezza lupasi tehdä sen ja sanoi tällävälin jo kieltäneensä päivälliset, toivoen lääkärin voivan saada donna Marinan vakuutetuksi siitä, että oli luovuttava tästä aikeesta. Hänen tätä sanoessaan ilmestyi lääkäri.
Tämä kuunteli kertomusta suhteellisen rauhallisesta mielentilasta, jossa markiisitar oli ollut herätessään, ja lupasi tehdä kaikkensa saadakseen tämän luopumaan päivällishankkeestaan. Tohtori sanoi tulevansa heti takaisin kertoakseen, kuinka oli onnistunut.
Hän oli kauan poissa. Kun hän sitten taas ilmaantui olivat hänen pahaa ennustavat kasvonsa vieläkin synkemmät.
— No? kysyi Vezza.
Lääkäri katsoi Sillaa ja epäröi.