— Voitte puhua vapaasti, huomautti komendööri.
— Hyvä. Minä muuten puhun lääkärinä ottamatta huomioon henkilökohtaisuuksia, ja sanon: asiat ovat menossa huonosti, ja teistä riippuu, menevätkö ne vieläkin huonommin.
— Mitä! huudahti Vezza. — Ajatelkaa, että hän tänä aamuna oli aivan rauhallinen!
— Oo, kyllä minäkin tapasin hänet aivan rauhallisena. Heti hänet nähdessäni tulin tyytyväiseksi, jopa hämmästyinkin, mutta minuutti sen jälkeen ei hänen tyyneytensä miellyttänytkään minua enää. Nähkääs, tämänöisen hermokohtauksen jälkeen olisi tuon naisen tänään pitänyt olla suorastaan maassa, murtuneena. Mutta ei! Huomattavissa on vain erikoinen kalpeus ja silmien sinertävät renkaat. Kaikki muut väsymyksen ja lamauksen merkit puuttuvat tänään. Meillä on täydellinen apuri; sydän lyö ainakin sata kertaa. Silloin sanoin heti: hermokohtaus kestää yhä, tuo tyyneys ei ole fysiologinen, se on tahdon pakotusta, ja ehkä juuri tämä antagonismi lisää muutamia hermostusilmiöitä, niinkuin esimerkiksi sydämen kiireellisiä lyöntejä. Puhuin hänelle asiasta. Otin sen hänen terveytensä kannalta ja sanoin hänen tarvitsevan lepoa ja tekevän parhaimmin, jos jäisi kokopäiväsi täydelliseen lepoon, tulematta ulos huoneestaan edes päivällisellekään. Ah!
Lääkäri pudisti käsiään, aivankuin sanat eivät enää riittäisi.
— Tunnustan, että sellaisia silmiä en ole ikinä nähnyt. Yhdessä sekunnissa hän kasvoi pituutta ja hyökkäsi raivoisasti kimppuuni! Tai paremmin sanoen teidän, herra komendööri, enemmän kuin minun, sillä hän ymmärsi heti, mielisairaiden terävyydellä, että olin puhunut teidän kanssanne. Huomaa hänen epäilleen vastustusta. Hän väitti, että häntä tahdottiin pakottaa, mutta ettei hän huolinut opetuksia keneltäkään ja että häntä vain pahoitti, ettei ollut kutsunut viittäkymmentä henkilöä vieraikseen; ja näin yhä edelleen sellaisella kiihkolla, että oli tukehtua ja vapisi kuin lehti. Minä koetin tyynnyttää häntä. Oh, se ei ollut mahdollista, hän vimmastui yhä enemmän. Vihdoinkin minun täytyi luvata, että kaikki tapahtuisi hänen toivomuksensa mukaan ja että itsekin jäisin päivällisille; ja uskokaa minua, herrat, näin se on lopetettava. En neuvoisi ketään vastustamaan naista, joka on kokenut sellaisen kriisin kuin hän viime yönä ja joka osoittaa vielä uhkaavia sairastumisenoireita. Niin se on.
— Siis, lisäsi lääkäri lujasti, — minä puolestani suostuisin siihen, mitä hän haluaa, vaikkei minulla siihen olisi mitään halua.
— Ja jos me kaksi jäisimme pois, luuletteko…
— Toistan vielä kerran, etten sitä tekisi.
Komendööri kysyi silmillään Sillan mielipidettä.