— Kas tässä, sanoi hän, — miten muovailisin sähkösanoman. Huomatkaa, että henkilö, jolle sen osoitan, on hyväsydäminen ja tarkasti omantunnonmukainen, mutta hidas liikkumaan ja tekemään vakavia päätöksiä. Siis sanoisin näin: — hoitavan lääkärin erityisestä määräyksestä ja vapautuakseni suuresta vastuunalaisuudesta ilmoitan teille, neiti Malombran läheisimmälle sukulaiselle, että tämän terveys vaatii hänen pikaista loitontamistaan tästä asunnosta.
— Kirjoittakaa mitä pikaisinta, sanoi lääkäri.
— Kirjoitan siis: mitä pikaisinta.
— Sanokaa myöskin…
Lääkäri ei saanut lausettaan lopetetuksi, sillä donna Marina ilmestyi ovelle.
Hän oli puettu entisen pariisilaisen ompelijattarensa tekemään pukuun. Tämä tunsi Marinan eriskummallisen maun: komea ja kummallinen puku tummasta azuurinsinisestä kankaasta pitkine laahuksineen, josta kohosi oikealle sivulle iso, hopealla ommeltu pyrstötähti. Avokaulaisen ja hyvin ruumiinmukaisen liivin etupuolelle oli neulottu pitkä ja kapea kilpi mustasta sametista, jonka keskus oli rohkeasti leikelty liljan muotoisesti valkeaa ihoa vastaan. Marina ei ollut enää niin kalpea; kevyt, kuumeinen puna painoi punertavia läiskiä hänen poskilleen; silmät kiiluivat kuin timantit.
— Musiikkia! sanoi hän hymyillen ja katsoen järvelle. — Millaista vain tahdot, järveni! Eikö totta, Vezza, että musiikki on teeskentelyä, niinkuin vanha juutalainen, joka sanoo meille aina sitä, mitä haluamme kuulla? Eikö sillä juuri tämän vuoksi ole niin paljon ystäviä?
— Markiisitar, vastasi Vezza koettaen olla luontevan näköinen, — meidän ulkopuolellamme ei ole muuta musiikkia kuin tuuli. Kielet ovat sisällämme, ja ne soivat sen mukaan millainen ilma on.
— Teillä on varmasti aina tyyntä, vai mitä? Katolilaisen selkeää, ja nämä aallot sanovat teille: kuinka suloista on nauraa, kuinka täällä on hyvä tanssia! Missä on herra Silla?
— Niin… alkoi Vezza hämillään.