— Kunniasanani.
— Hyvä, sanoi hän rauhallisesti, — kyllä hän tulee myöhemmin kutsumattakin… Muuten, rakas Vezza minulla on pilvinen ja ikävä ilma. Sanokaapa, tohtori, eikö surumielisyys ole sairautta? Eikö se paina alas elämän liekkiä? Te antaisitte minulle sydämenvahvistustippoja, jos huomaisitte vereni kiertävän heikommin, ja jotakin synkkää, naamioitua alkoholia. Mutta jos minä hengitän sen sijaan kukkien elonhenkeä, puhdasta ilmaa ja tyynten miesten keskusteluja, niinkuin ystävämme Vezzan, ja tuskia tuntevien, kuin teidän, tohtori, kuka tahtoisi sensuroida minua siksi? Kas tässä, hyvät herrat, on näiden päivällisien salaisuus ratkaistu, ja nyt käykäämme pöytään. Te tänne, Vezza, minun viereeni; te, tohtori, oikealle puolelleni.
Ja päivälliset alkoivat.
Donna Marinan pöytävieraat pysyivät äänettöminä ja tuskin maistoivat ruokia. Komendööri pahoitteli sydämessään, että nämä mitä hienoimmat, nuoren ja kauniin naisen kukkien keskellä tarjoamat ja harkitulla maulla järjestetyt päivälliset sattuivat näin sopimattomaan aikaan ja sellaisissa olosuhteissa, että niistä oli mahdotonta nauttia niin kielen kuin henkevyydenkään puolesta. Ja hän hellitteli mielessään vain yhtä ainoata miellyttävää ajatusta, joka välkkyi hymyilevänä hänen mielessään, nimittäin saada kertoa Milanon salongeissa tämän kohtauksen, taiteellisesti ja rauhallisin sydämin. Hän katseli varovaisesti ympärilleen, opetellen ulkoa dracenat ja azaleat, cineraria- ja calceolaria-putoukset, vilkuili salaa naapurinsa moirépukua ja niin paljon kuin mahdollista valkeaa liljaa mustalla sametilla. Mutta porrastelineelle asetettujen kukkien uteliaat silmät sanoivat hänelle, ettei näytös vielä ollut lopussa.
Lääkäri tutki lakkaamatta Marinaa peläten samanlaista kohtausta kuin edellisenä iltana tai yöllä, jolloin hän oli astunut ensi kertaa kreivin luokse. Hän oli varuillaan ja vakoili salaa kaikkia donna Marinan liikkeitä. Nyt vasta hän ymmärsi, minkä merkityksen Marina pani näille päivällisille, ja katui suostuneensa niihin. Pahat aavistukset valtasivat hänet. Tämä paikka, niin avonainen pihalle ja järvelle päin, peloitti häntä. Samoin peloitti häntä Marinan yhä rauhattomampi käytös, ja se, ettei hän syönyt mitään pantuaan suuhunsa lusikallisen soppaa.
— Mikä hiljaisuus! sanoi Marina vihdoin. — Minusta tuntuu kuin olisin varjojen keskellä. Muistutanko Proserpinaa?
— Oo, vastasi komendööri ajattelemattomasti, — te saisitte yksin kuolleetkin heräämään.
Ja samassa hänen mieleensä muistui kuollut mies, joka lepäsi lakanan alla muutaman askeleen päässä kuistikolta, ja väristys kulki hänen luidensa lävitse.
— Ja kuitenkin, jatkoi Marina, — ovat minun vieraani synkkiä kuin helvetin tuomarit. Kaatakaa Bordeaux'ta, sanoi hän vanhalle kamaripalvelijalle, joka yksinään palveli pöydässä ja oli vieraitakin vielä kolkompi. — Myöskin näille herroille.
Kamaripalvelija totteli. Uskollisena kreivi-vainajalle, jota oli palvellut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, hän oli nyt kuin kidutuspenkillä. Hän kaatoi vapisevin käsin, niin että pullon kaula kilisi pikarien reunaa vastaan.