— Crusnelli!
— Malombra!
He suuttuivat ja huusivat kaikki yht'aikaa.
— Menkäämme pois, sanoi Silla.
He nousivat ja lähtivät laskeutumaan palatsia kohden. Saavuttuaan palatsin lähelle, oli siellä niin pimeä, että Steinegge katui jättäneensä lyhtynsä kotiin. Ilmaan kohosi kirkas ja suloinen pianon ääni. Se aivan kuin valaisi pimeää yötä. Ei nähnyt niin mitään, mutta tunsi kirkkaiden sointujen kaiun vuorten seinämiä vastaan ja alhaalla väräjävän veden. Soiton vaikutus tuossa erämaassa oli aivan kuvaamaton, se herätti suuren maailman mielikuvia ja kiihoittavaa salaperäisyyttä. Ehkä soittokone oli vanha ja väsynyt, ja kaupungissa olisi sen kimeä ja valittava ääni herättänyt ivailua, mutta, kuinka äärettömän paljon se toikaan ilmi tuon synkän yksinäisyyden keskellä. Se oli kuin ihmisääni, väsynyt ja ohennut liian kiihkeän sielun palosta. Sävel oli täynnä hehkua ja riutuvaa intohimoa, jota kevyt, hyväilevä, hienon ivan väritys säesti.
— Donna Marina, sanoi Steinegge.
— Ah! kuiskasi Silla. — Mitä musiikkia tuo on?
— Hm, sanoi Steinegge. — Luulen sen olevan Don Juanista. Tiedättehän:
Tule ikkunaan. Hän soittaa melkein aina tähän aikaan.
Kirjastossa ei ollut enää tulta.
— Herra kreivi mahtaa nyt raivota, sanoi Steinegge.